Agi.fi-lehdessä (5/2012) oli Vappu Alatalon mielenkiintoinen artikkeli kisaajien henkisestä kantista ja siitä, miten ohjaajat ovat yleensä jonkinlainen yhdistelmä kahta kisaajatyyppiä, siis minäsuuntautuneisuutta ja tehtäväsuuntautuneisuutta. Ensimmäiset ovat voitontahtoisia, tuloskeskeisiä nollanjahtaajia, jälkimmäiset puurtajia, jotka haluavat kehittää taitojaan ja onnistua tehtävissä olematta kovin huolissaan kisatuloksista. Allekirjoittaneessa tuntuisi olevan enemmän tehtäväsuuntautuneisuutta (joka on iän myötä vain lisääntynyt), mutta kyllä pieni ripaus kisaviettiä ja voitontahtoakin tästä osoitteesta löytyy.
Artikkelin luettuani aloin vähemmän vakavasti pohtia myös sitä, miten eri tavalla ihmiset suhtautuvat agilityn treenaamiseen. Olen nimittäin huomannut, kuten varmaan kaikki facebook-kaverinikin, että meikäläisellä treenit menevät aina aika hyvin. Tarkoitan siis sitä, että vaikka kaikki ei aina menisikään kuten oppikirjassa, yltiöpositiivinen perusluonteeni lyö aina läpi, ja olen silti edes johonkin osa-alueeseen hirveän tyytyväinen. Kaivan sen hyvin menneen jutun vaikka sitten väkisin esiin. Jos koira juoksee ulos radalta, olen tyytyväinen siihen, että se ainakin juoksi tosi lujaa! Kun asiat menevät pieleen, syytän aina itseäni, äärimmäisen harvoin koiraa. Silloinkin, kun tuntuu, että koira on tehnyt osaamansa asian väärin, löydän viimeistään illalla nukkumaanmennessä syyn itsestäni; ohjasin huonosti, huono päivä, liian kiire, en keskittynyt, en ollut opetellut rataa, olen lipsunut vaatimuksista ja palkannut sinne päin -suorituksista.
Olenko siis tyyppiä yltiöpositiivinen itsesyyttelijä?
Mitä muita treenaajatyyppejä on?
Emmää-treenajia on tullut nähtyä muutamia. Emmää muista rataa, emmää osaa ohjata, emmää pääse lujempaa. Joskus näillä ihmisillä on myös taipumuksia kikattaja-tyypin suuntaan, joka on siksi raivostuttava, että tehdessään virheen se alkaa kikattaa (ja usein unohtaa samalla palkata koiransa hyvästä yrityksestä). Kun kouluttaja yrittää ehdottaa korjauksia, kikattaja toteaa että joojoo, ja jatkaa kikattamista, usein myös virheiden tekemistä.
Sosiaalinen on treeneissä lähinnä juttuseuran ja juoruilun takia, piipahtaa radalla jutustellen samalla kouluttajan kanssa, ja treenaa joskus enemmän, joskus vähemmän. Tämän tyypin alalaji on kotiäiti, joka on onnensa kukkuloilla saadessaan jutella aikuisten kanssa. Sosiaalisen vastakohta on yksilöurheilija, joka on treeneissä vain treenatakseen, ja veryttelylenkillä vain verytelläkseen. Treeneissä ei olla länkyttämässä turhia, vaan työstämässä milloin mitäkin.
Oma lukunsa on tietenkin välineurheilija, jolla on jokaiselle pohjalle ainakin yhdet Ditat ja yhdet Inovit, kolmessa eri värissä. Jos välineurheilijalla on enemmän kuin yksi koira, on niillä kullakin oma ihana tunnusvärinsä, joka tietty koristaa kaikkia kyseisen koiran tarvikkeita taluttimista leluihin. Harmi, että Back on Track -loimia saa vain mustana!
Sporttinen juoksee ratansa teknisessä t-paidassa ja juoksutrikoissa, epäurheilullinen vaikkapa farkuissa ja crocseissa, tai missä nyt on sattunut kotoa lähtemään.
Häiriintyjä ei osaa keskittyä, ainakaan jos joku katsoo, ei katso tai on katsovinaan, eikä halua mennä ekana eikä vikana eikä ainakaan keskimmäisenä, koska tällöin tuulen suunta ja kuun vaihe eivät ole hänen koiralleen (lue: häiriintyjälle itselleen) otollisia. Tarina ei kerro, miten häiriintyjät pärjäävät kisatilanteissa, koska heitä ei kovin usein kisoissa näe.
Ärsyyntyjä ei kestä omia epäonnistumisiaan, vaan hermostuu kömpelyyteensä nopeasti. Ärsyyntyjällä toivottavasti on melko paksunahkainen koira, ettei se ota itseensä lentelevistä ärräpäistä. Jotkut ärsyyntyjät hermostuvat myös koiralleen, joka perseilee, vittuilee ja näyttää keskaria, etenkin silloin, kun ärsyyntyjä on itse ärsyyntyneenä ohjannut sen väärälle esteelle. Koira on tyhmä, laiska ja rumakin vielä, vaikkei peilissäkään aina komeile se kaikkein lahjakkain yksilö.
Valmentajan kannalta rasittava treenaaja on selittelijä, joka ei voi juosta tänään lujaa, koska on ollut vähän flunssainen olo, eilen oli kisat ja huomenna hieroja. Mutta vähän jotain vois kuitenkin tehdä, eikö niin? Jos kouluttaja ehdottaa korjauksia selittelijän toimintaan, saa hän varmasti kuulla monta selitystä sille, miksi "me on kyllä aina tehty tälleen." Nii-in, ja aina ootte pysyneet tuloslistan häntäpäässä, hyvä te! Järkkymätön on sukua selittelijälle, se hymyilee kouluttajalle kauniisti, mutta tekee ihan kuten itse haluaa, kouluttajan vinkeistä ja ohjeista huolimatta. Järkkymättömän kehityskäyrä voi olla nousujohteinen, mutta usein melko loivasti.
Viimeisen, varsin vastakohtaisen parin muodostavat löysäilijä ja yliaktiivinen. Löysäilijä ei edes treenaa kovin usein, eikä ainakaan vaivaudu harjoitteluaan suunnittelemaan. Koira menee kaikki esteet, eikö se muka riitä? Kisakalenteria löysäilijä vilkaisee vain ilmoittautuessaan, se nimittäin luottaa siihen, että joku muu kyllä muistuttaa lähestyvistä kotikisoista ja muista karkeloista. Tuo muistuttaja on usein yliaktiivinen, joka käyttää kaiken vapaa-aikansa joko treenaamalla tai selaamalla netistä kisoja, blogeja ja videoita aiheeseen liittyen. Yliaktiivisella on ikuinen kyselyikä, ja takapiha täynnä varastettuja aurauskeppejä ja itsekyhättyjä agiesteitä, joita naapurit salaa vihaavat. Kun yliaktiiviselta loppuvat omat koirat kesken, se alkaa joko treenata lainakoiria (mikä vaan pikkuserkun kummin kaiman vanha kolmijalkainen seropikin käy) tai sitten kouluttaa.
(Jos lainaat, mainitsethan lähteen!)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti