sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Mätsejä ja bokseja

Pitsillä on kyllä ollut sangen tehokas pääsiäinen! Pitkäperjantai oli todellakin pitkä, kun aamulla kurvattiin ensin hallille boksiharjoituksiin, ja sieltä jatkettiin vielä Ulvilaan megamätsäriin.

Boksia tehtiin hyppyjen (tai siis jos nyt oikein hienostellaan, niin se on sitten vissiin "hyppymatriisi," omg!) kera, eli Pitsu hyppäsi suoralla linjalla hypyn (20 cm), hypyn (30 cm), boksiin ja ulos boksista, etäisyyksien ollessa 1,5 m ja 1,5 m. Hyppyjen on siis tarkoitus simuloida loikkia, jotka koira ottaa ylittäessään A-esteen. Tämä oli Pitsille vallan helppoa, toistoja tehtiin reilusti kahdessa erässä niin, että yritin vaihdella omaa sijaintiani mahdollisimman paljon; kaukana edessä, taaempana, kävellen, juosten, sivulle irroten jne. Avustaja palkkasi namikuppiin, itse käytin naksutinta. Kintut osuivat kivasti boksiin joka kerta, pientä hämmennystä tosin aiheutti se, kun jäin itse ekan hypyn viereen seisomaan, enkä edennytkään koiran mukana. Nopeastihan se ongelman sitten ratkaisi, ja muutamalla toistolla päästiin eteenpäin. Kameran muistin toki ottaa mukaan, mutten muistanut virittää sitä kuvaamaan! Ensi kerralla sitten!

Ulvilan mätsärissä, BIS-kehässä. Pitsi melkein 15 kk.
Hallilta suunnattiin Ulvilaan rottweileryhdistyksen mätsäriin, ja sinne oli sitten lähtenyt joku muukin. Aurinkoinen keli oli houkutellut osallistujia yhteensä yli 120 kpl, ja näistä Pitsi pieni pinseri oli BIS2! Pelkästään pieniä aikuisiakin oli yli 25 kpl, jo niistä punaisten ykkössija oli meille iloinen yllätys. Pitsi esiintyi mukavasti, pitkästä päivästä johtuen se ehkä vähän väsähti BIS-kehässä, eikä sitten enää ravannut niin lennokkaasti kuin yleensä, mutta se nyt sallitaan  nuorelle koiralle, joka on joutunut aamulla tekemään vähän aivojumppaakin. Palkinnot olivat lähestulkoon päiväysvanhoja ruokasäkkejä, mm. 15 kg kana-riisinappulaa by ProPac. Se menee vanhaksi kolmen viikon päästä, samoin kuin punaisten voitosta saatu vanhuskoirien RC-nappulapussi. No, ei niitä kai voi enää sponsorina olleessa liikkeessä myydä, vaikka varmaan ihan käyttökelpoisia vielä ovatkin. Arvon vielä vähän kahden vaiheilla, yritänkö syöttää tuota ProPacia koirille Belcandon sekaan miksaten, vai lahjoitanko tilanpuutteen takia säkin suoraan eläinsuojeluyhdistykselle. Vanhusten RC-nappulat ainakin näyttivät maistuvat aamuruuan seassa.

Penni oli aika mairea, kun päivän touhuista väsynyt Pitsi jäi kotiin huilimaan, ja hän pääsikin iltalenkille naapurin boksuttimen kanssa. Oli kyllä todella onhon oloista taluttaa vain yhtä koiraa, kun on tottunut tuohon hilpeään parivaljakkoon!

Lauantaina mätsäiltiin Harjavallassa, ei oikein olisi edes huvittanut, mutta harjoitus tekee mestarin, ja kyläreissun ohella päätettiin poiketa Hosiossaaressa. Koiria oli jälleen enemmän kuin tarpeeksi, pieniä aikuisia 26 kpl. Pitsi sai sinisen ja oli sinisten toinen, olin salaa tyytyväinen, kun ei tarvinnut jäädä BIS-kehää odottelemaan! Sai se taas jotain leluja ja puruluita, jeejee. Lisäksi se sai hienon, turkoosin timangeilla koristellun kaulapannan, joka oli kuitenkin niin pieni, ettei kummallekaan meidän koirista mahdu. Ehkäpä sen voi joskus laittaa jollekin vaunuihmisen lelukoirista, sitten kun vaunuihminen alkaa olla siinä iässä, ettei enää syö kaikkia löytämiään timangeja. Hänkin oli tänään mätsärissä käymässä, mutta pelastautui sitten aika nopeasti muutaman kilometrin päähän mummulaan, kun nälkä yllätti pienen retkeilijän.

Eilen saapui myös vahvistus handler-kurssista, päästiin siis Pitsun kanssa Juha Kareksen kurssille Saloon 12.5. Luvassa on neljä tuntia tiukkaa teoriaa ja käytäntöä Chic Choix -kasvattajan opastuksessa!

torstai 28. maaliskuuta 2013

Kevät keikkuen tulevi

Tänään on ollut kyllä niin mahtavan kaunis kevätpäivä, että sen kunniaksi on häärätty vaikka ja mitä.

Eilisestä asti on tehnyt mieli hölkälle, joten ei auttanut muu kuin kaivaa vermeet kaappien kätköistä ja painella sulalle, kuivalle asvaltille koirien kanssa. Pitsikin pääsi ekaa kertaa juoksulenkille, nyt sillä riittää jo ikä moiseen rasitukseen. Viime kesänä jäi meikäläisen hölkkäilyt melko vähiin, kun pikkuihminen vaati niin paljon aikaa ja energiaa, eikä sitten olisi jaksanut saati ehtinyt hölkän päälle erikseen lähteä Pitsua lenkittämään.

Pitsi sai päällensä Pennin Y-valjaat, ja Penni puolestaan 11 vuotta sitten edesmenneen Roosa-tipsun nahkaiset talutusvaljaat. En yhtään muista, miksi Roosalle valjaat aikanaan ostettiin, muttei niitä kyllä käytetty kuin kerran, Roosa nimittäin osasi heti kiemurrella niistä pois. Valjaat olivat siis uutta vastaavassa kunnossa, vaikka olivatkin kaapin perukoilla lojuneet ainakin 15 vuotta, ja passasivat Pennille ihan riittävän hyvin.

Penni on vetohommissa ihan pro, ja Pitsikin oppi jutun jujun tosi nopeasti. Se veti suoraan edessä, kroppa melkein suorana ja naru kireällä. Vähän ehkä innostuin liian pitkälle reissulle, hölkkää mentiin n. 6 km ja siihen veryttely- ja jäähdyttelykävelyt päälle. Juoksu kulki todella hyvin, pohkeet eivät menneet hapoille lainkaan ja hengityskin pelasi moitteetta. Liekö kahden (joskus jopa kolmen) viikkotreenin taktiikka vieläpä kahdella koiralla parantanut ohjaajankin peruskuntoa kevättalven aikana?

Keväällä tulee välillä sellainen siivousmielenhäiriö, että on ihan vaan pakko päästä siivoamaan ja järjestelemään jotain. Huomenna ajateltiin avata grillikausi, joten terassin siivoaminen grillauskuntoon tuntui ihan järkevältä idealta. Samalla sain koirille minimaalisen pienen treenitilan, oikein mattojen kera, ristittäköön se vaikkapa Pinsuri-areenaksi. Mahtuu siinä nyt jotain pientä tekemään, ja kohtahan nuo lumetkin sulavat, niin pääsee nurmikon puolelle treenailemaan.

Pitsi korkkasi heti Pinsuri-areenan harjoittelemalla boksiin hyppäämistä ja sieltä poistumista. Helppoa kuin heinänteko, sanoo Pitsi, tosin pitää ottaa namikuppi käyttöön, että saadaan koiran nokka eteenpäin.


Boksin lisäksi Pitsi harjoitteli vauvakeinun pamauttamista alas, ja sehän sujui vallan hienosti. Huomenna jatketaan boksiharjoituksia hallilla, ainakin niin, että se kestää ohjaajan liikkeen, ehkä myös hyppyjen kera. A-esteelle asti ei nyt ihan vielä päästä. Toivottavasti muistan ottaa kameran mukaan!

Penni oli eilen vuorostaan agitreeneissä, ja vei taas ryhmäläisille sertikakkua ja kahvia, tällä kertaa mutakakkua. Rata oli ilmeisesti Heinin koulutuksesta ja aika hauska, etenkin A-esteen alle sijoitettu mielenkiintoinen putkihässäkkä. Penni oli ihan pätevä ja teki tosi hienot kontaktit, pujottelukin sujui komeasti, kun saatiin ensin motivaatio kohdalleen. Nyt se saakin huilailla maanantaihin asti sillä välin, kun Pitsi käy vähän hallilla ja mätsäröimässä.

maanantai 25. maaliskuuta 2013

Kakkukahvia

Huhhuh, meidän elämä on kyllä ollut silkkaa kakkukahvia lähiaikoina! Jopa siinä määrin, että pitää kohta ruveta joko vähentämään kakun syöntiä tai lisäämään lenkkeilyä, alkaa muuten uusi agia varten hankittu fleecetakki kiristää.

Penni tarjosi tänään kakkukahvit treeneissä, hän oli pyöräyttänyt suklaamoussekakun Kinuskikissan ohjetta mukaillen. Vähän sitä jäi ylikin, kai se on pakko tuhota, tai raahata sitten toisiin treeneihin keskiviikkona, se kun säilyy oikein hyvin pari päivää.

Vähän ehkä riehaannuin noiden suklaakirjainten kanssa.
Penni ei tänään kuitenkaan treenannut, vaan Pitsi, joka opetteli persjättöjä ja niistoja. Kummatkin se omaksui aika hienosti, niistokin opetettiin oikein juurta jaksaen, kuten pitääkin. Hyvin se jaksoi keskittyä, vaikka oli kaksi uutta asiaa opeteltavana.

Kisakalenteria pitäisi katsoa, ja näyttelykalenteria samoin, ettei käy kuten Vaasa KV:n, meni nimittäin ilmo ohi jotta hupsis. No, sitä sattuu, ei ne yhdet kinkerit siihen kaadu jos me loistetaan poissaolollamme.

sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Kaikki tai ei mitään

Otsikon kliseinen lausahdus tuntuisi olevan Pennin motto agikisoissa, joko sen tulokset ovat melkoisen mitättömiä, tai sitten se keikkuu kärkisijoilla nolliensa kanssa. Tänään päästiin Lempäälässä maistamaan tätä jälkimmäistä, hieman harvinaisempaa herkkua. Penni siis tempaisi oikein kaksi nollaa, ensin hyppäriltä (hyppynolla meillä jo olikin plakkarissa) ja sitten vielä agiradalta, näinpä se siis sai SERTin ja  siirtyi kolmosluokan kääpiöpinseriksi!

Viimeksi Lempäälässä koira oli aika kamala, ja itsekin ärsyynnyn edelleen mystisesti kyseisellä kisapaikalla oleskelusta, ehkä melusta johtuen. Tänään meno oli onneksi tyystin erilaista kuin viimeksi, ja Lempäälä-kammo voidaan julistaa voitetuksi.

Hyppärin tuomaroi Johanna Nyberg, ja tekemistä radalla piisasi kakkosluokan tarpeiksi ihan kiitettävästi. Etenkin radan alku aiheutti monille päänvaivaa rataantutustumisessa, mikään linja kun ei oikein tuntunut järkevältä, ja aikamoisella riskillä mekin sinne putken oikeaan päähän päädyttiin. Jos niitä poispäinkäännöksiä ei olisi kuluvan talven aikana niin ahkerasti harjoiteltu, eipä olisi ollut toivoakaan! Pujotteluun mentiin hieman haparoiden, mutta oikein, ja vauhti pysyi koko radan ajan yllättävänkin sutjakkaana! Etenemä 3,92 m/s riitti toiseen sijaan, eipä jääty ykkösestä kuin pari kymmenystä. Eikä se niin haitannut, kun voittajakin sattui olemaan kääpiöpinseri, ikään kuin omaan joukkueeseen meni siis sekin palkinto.

Hyppärinollaa Penni ei olisi edes tarvinnut, mutta siitä sai kyllä kivan annoksen itseluottamusta agirataa varten. Radan oli piirtänyt tuomariharjoittelija, jonka nimi meni tällä kertaa ohi, mutta kiemuroita riitti tälläkin radalla. Jotenkin se silti oli meille hyppäriä sopivampi rata, sopivasti kikkailua ja sai siinä juosta lujaakin. Alun pakkovalssi osoittautui ihan oikeaksi ratkaisuksi, ja maltillinen (no, suhteellista sekin) eteneminen pujotteluu asti kannatti: ei lentokeinua, pujottelu oikein! Keppien jälkeen laitettiin hanat kaakkoon ja tehtiin vähän rumat kontaktit, mutta ohjaussuunnitelma toimi kuin junan vessa, kun vaan muisti pitää juoksuvauhdin yllä. Maalissa oltiin kolmisen sekuntia alle ihanneajan, ja sehän sitten riitti, paitsi sertiin, myös voittoon. Ei ehkä kaikkein kaunein suoritus, mutta tyylipisteitähän ei jaeta.

Enpä olisi uskonut, että jonain päivänä tämmöistäkin tuloslistaa katsellaan! Alun perin tavoite oli onnistua suorittamaan edes pieniä ratapätkiä, kisaamisesta ei edes haaveiltu, tai kaikkien esteiden osaamisesta. Oli jo ihan tarpeeksi jännittämistä siinä, että koira piti päästää treeneissä ulkokentällä irti, vieläpä ilman kaulapantaa! Muistan myös ajatelleeni alkeiskurssilla, että en kyllä varmaan tuommoisia valsseja opi tekemään, kyllä se varmaan riittää meille vaikka koko ajan juoksisinkin esteiden samaa puolta. Myöhemmin tavoite nousi epiksiin osallistumiseen, sieltä virallisiin, sen jälkeen onkin menty pääasiassa suoritustavoitteilla, kaikki ekan luokkanousun jälkeen tullut menestys on ollut lähinnä plussaa.

No mitäs nyt sitten tehdään, kun siellä "kuninkuusluokassa" eli kolmosissa kerran ollaan? En minä vaan tiedä, varmaan sitä mitä aina muutenkin, treenataan, käydään kisoissa ja koitetaan tehdä joku nollakin joskus!


P.s. Penni sai hirmuhienot palkinnot, kummastakin kisasta herkkuja ja ison pänikän FitDogin tuotteita, siis Recovery- ja Energy-jauheita. Ne on siis tarkoitettu palautusjuomaksi ja energiatankkaukseen, pitänee varovasti kokeilla tuota palauttavaa tänään. Tosin Pennin illallinenhan koostuu tietenkin jo legendaksi muodostuneesta tuplajuustohampparista, sellaisen olen sille nollista luvannut! Pitsi on ihan kateellinen, kun ei ole oikein mitään päässyt tänään tekemään, onneksi A lupasi tuoda sille mäkkäristä yhden kananugetin. Toivottavasti Pitsu ei ota sitä kettuiluna.

keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Pääasiassa pujottelua

Normaalista periaatteesta poiketen Penni treenasi kisojen jälkeisenä maanantaina, ja oli niin hyvä, että ohjaajaa melkein nauratti radalla. Se pujotteli ihan täydellisesti, ei mitään haparointia tai muuta, ja oli muutenkin oikein tirheä ja nopea. On kyllä hieno tunne, kun koira kiitää kuin ajatus! Voi kun tähän fiilikseen päästäisiin joskus kisoissakin. Kisoista puheen ollen, ilmoitin Pemun sunnuntaiksi Lempäälään. Siellä on vain yksi luokkanousumahdollisuus, mutta mitä siitä, haluan nyt harjoitella sitä pujottelua kisatilanteissa. Epiksiinkin toki voisi mennä, mutta tiedän, etten yksinkertaisesti pääse epiksissä samaan mielentilaan kuin virallisissa kisoissa, ja siitä meikäläisen mielentilasta se homma nyt tuntuu olevan kiinni.

Pitsi treenasi keskiviikkona, ensin itsekseen pujottelua, ja sitten ryhmässä rataa. Pujottelutreenistä on videokin, eipä siinä ihmeitä ole, samaa hommaa enimmäkseen, mutta onpahan jotain todistusaineistoa.

Välillä tulee oikosulkuja, ja joudutaan palaamaan helpompaan, mutta se kuuluu asiaan. Mrs. Garret painottaa dvd:llään, että n. joka 5. toisto pitäisi tehdä niin, että koira palkataan ekan keppiparin jälkeen, jotta sisäänmenon arvo säilyy. Näin olen yrittänyt tehdä, mutta näköjään harvemmin kuin joka viides kerta. Pitää siis skarpata siinä. Lisäksi koiran katse kiinnittyy liikaa muhun, ehkä voisi ajatella palkkaa valmiiksi tuonne eteen avustajan vartioimana? Hyvä tästä varmaankin tulee, ainakin koiralla on hauskaa! Kauhean kiva olisi useammin päästä pujottelua harjoittelemaan, muttei se ole ihan niin yksinkertaista aina, ainakaan ennen kuin lumet sulaa takapihalta (eli näillä näkymin juhannusviikolla).

Ratatreeni ei sitten oikein tänään sujunutkaan, taisi olla junnukoiralle vähän turhan vaikeita harjoitteita nuo tuplasylkkärit ja muut kikkailut. A-este pitäisi  nyt päästä jo aloittamaan, sain mitat nikkarille (isälle) ja ehkäpä jo ensi viikolla meillä on käytössä boksi juoksukontaktin opettelua varten... Ehkä hieman kunnianhimoinen suunnitelma, mutta ainahan voi yrittää, ja on mulla sitten asiantuntijoita joilta kysyä neuvoa, jos sormi menee suuhun. Eikä tässä mikään kiire ole, valmiissa maailmassa.


Vapaaksi en ole koiria vielä uskaltanut päästää lenkillä, siis sen karkuretken jälkeen. Pitäisi, tiedän, ettei kynnys kasva liian korkeaksi, mutta kauhunhetket ovat liian tuoreessa muistissa vielä. Ehkäpä ajan vaikka koirarannalle joku päivä, ja varmistan ensin, ettei siellä ole muita. Pakko niiden ennen pitkää on päästä vapaana juoksemaan, se kuuluu niiden koiraoikeuksiin.

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Kisoja ja karkukahvit

Jippiaijee, Pennin kisavaihde on jälleen löytynyt! Lempäälän skaboissa se oli viime kuussa niin kamala, että melkein vein sen jo eläinlääkärille tarkastukseen, mutta nythän se kulki vallan hienosti. Vauhti oli ihan kohtalainen, kontaktit ehkä parhaat, mitä kisatilanteessa ollaan koskaan tehty, ja koira ohjautui kuten sen kuuluukin. Itselläkin pysyi pää kasassa ainakin enimmäkseen ihan hyvin. Radat olivat oikein mukavat ja sopivat vaikeusasteeltaan, järjestelytkin rullasivat esimerkillisesti, vaikka järjestäjät "ensikertalaisia" olivatkin.

Tulokset valitettavasti jäivät vähän fiilistä laihemmiksi, ekalta agiradalta keppivitonen ja 2. sija, tokalta agiradalta ensin keppivitonen ja sitten hylkääntyminen radan mutkikkaimpaan kohtaan. Ekalla radalla ryntäsin itse pujotteluun ihan typerästi, tokalla radalla Penni löi nokan maahan juuri ennen keppejä ja singahti sieltä sitten pujottelun ohi. Eikä se kyllä sillä ohjauksella olisi sinne pujotteluun oikein mennytkään. Hylkääntyminen johtui ihan puhtaasti huonosta ohjaussuunnitelmasta, ei siinä tilanteessa oikeastaan muuta vikaa ollut.

Ensin tietty ärsytti niin maan perusteellisesti ne kepit, mikä kumma siinä on, ettei ihminen opi yhtä pujottelua ohjaamaan? Ja miksei se koira mene sinne edes jotenkuten ohjattuna, kun treeneissä se osaa mennä ohjaamattakin, ihan itsenäisesti? Ehkä siitä pujottelusta on nyt vaan taas tullut sellainen mörkö, henkinen este, eihän se muuta ole. Ja sitä pitää harjoitella, harjoitella, harjoitella, niin että se on aivan peruskauraa sekä mulle että Pennille. Ärsytyksestä toivuttuani havaitsin, että radoissa oli paljon muuta hyvää: vauhti, rytmi ja ne kontaktit. Sainpa tehtyä oikein näppärän ja tehokkaan vastakäännöksenkin B-kisassa, en ole varmaan kisoissa sellaista ennen edes tehnyt.

Hyvät kontaktit ja vastakäännökset ei nyt kuitenkaan auta, ennen kuin se pujottelu saadaan sujumaan. Vika ei ole tuossa koirassa, vaan siinä, että itse hosun ja ryntään, kun pitäisi malttaa ja lähettää. Olisi kiva saada se SERT ja nousta kolmosiin, mutta ei sielläkään mitään järkeä pitemmän päälle ole käydä niitä keppivitosia napsimassa jostain satojen kilometrien päästä, pitää olla edes teoreettinen mahdollisuus saada se nolla myös kolmosluokassa, että viitsii edes lähteä. Nolliin me pystytään ainakin kakkosluokan tasoisilla radoilla helposti, jos pujottelua ei lasketa. Varmasti on iso henkinen kynnys se kolmosluokkaankin siirtyminen sitten aikanaan, mutta ei sitä rentoutta löydy, jos kisaa vain joskus ja jouluna. Ja ehkä juhannuksena.

Siispä katselin Pennille kisoja. Heikolta näyttää, ensi sunnuntaina on Lempäälässä skabat, joista vain toinen on agirata (me tarvitaan aginolla), pääsiäisenä on Liedossa 3 x agi ja 1 x hyppy, mutta tuomareista johtuen vain yhdeltä noista kolmesta agiradasta voimme saada SERTin. Pennillä on siis tähän mennessä kaksi LUVAa kakkosissa, valitettavasti samalta tuomarilta. Mihinkään Janakkalaan, Seinäjoelle tms. en suoraan sanoen viitsi ajaa, ainakaan yksin, kun suoritusvarmuus on mitä on.

EDIT 19.3. klo 14.03: Kiitos avuliaanTanjan, mulle selvisi, että kakkosissa LUVA-merkinnät voi kerätä kaikki kolme samaltakin tuomarilta! Tämä muuttaa vähän kisasuunnitelmia, katsotaan, mitä keksitään!


Tänään kisojen jälkeen pinsut tarjosivat karkukahvit kaikille etsintöihin osallistuneille. Kovin montaa vierasta ei paikalle valitettavasti päässyt, mutta ainakin herkkuja piisasi. Penni ja Pitsi olivat (allekirjoittaneen avustuksella) leiponeet kasvis-vuohenjuustopiirakkaa, mutakakkua ja vadelmaista suklaamoussekakkua. Päivänsankarit kiersivät pöydän alla imuroimassa pudonneita murusia, ja olivat aivan tyytyväisiä osaansa.

lauantai 9. maaliskuuta 2013

...ja näyttelykin vielä!

Ihan kuin tälle viikolle ei olisi tarpeeksi osunut hässäkkää, olinpa sitten vielä ilmoittanut Pitsin Euran ryhmikseen. Pitkään mietin, jäisinkö kuitenkin kotiin, mutta kun koira vaikutti ihan normaalilta, pirteältä ja hyvinvoivalta, päätin lähteä näyttelyyn. Meiltähän ajaakin Euraan vain 45 min, joten reissu ei ollut koirallekaan raskas.

Näyttelypaikkana Auramaan hallit nyt eivät olleet ihan luksusta, halli oli vetoisa ja pohjaltaan vähän liukas, meidän kehä jossain sivuhallissa, ja vessoinakin ulkohuussit. Pakkasta oli aamulla -20. No, erähenkisyys on aina eduksi koiraharrastuksessa, ja tätä varten sitä vararasvaa on perskannikoihin kerätty.

Kääpiöitä oli ilmoitettu 49 kpl, junnunarttuja käsittääkseni 8 kpl, ja tuomarina toimi venäläinen Nikolay Sedykh. Hän oli koirien mielestä vähän pelottavan näköinen, tumma ja parrakas, ja hänellä oli kova tarve suukotella koiria ja lässyttää niille venäjäksi. Muut olennaiset keskustelut ja sanelun hän suoritti saksaksi.

Pitsistä partasetä sanoi seuraavaa:

Hyvä tyyppi ja luonne. Elegantti. Esitetään hyvin. Kookas pää. Hyvä ylälinja. Tilava rinta, ei oikein hyvät liikkeet. JUK1 ERI SA

Pitsin pää on kyllä kaikkea muuta kuin kookas, ja rohkenen olla vähän eri mieltä noista liikkeistäkin, mutta saatiinpahan arvostelu. Muista suomentamistani arvosteluista päätellen sanavarasto ei miehellä kovin laaja ollut, mutta lämmittihän tuo luonteen kehuminen mieltä taas, etenkin kun moni muu koira ei tämän tuomarin "käsittelyä" oikein kestänyt. Näitä hän sitten rokotti antamalla EH:n. ERIn sai moni, SA:n kai aina kaikki luokassa sijoittuneet, eli punaiset ja pinkit nauhat eivät kovin tiukassa tänään olleet, kunhan vain osasi käyttäytyä.

Runsaasti kansoitetussa PN-kehässä pääsimme ekoina jatkoon, ja roikuimme pitkään mukana, mutta ei sitä sijoitusta meille tällä kertaa napsahtanut. No, niin varmoin ottein oli tuomari napannut Pitsin kilpailuluokassa ekalle sijalle, että olin siitä jo ihan hirveän iloinen, selvästi koira miellytti silmää. Viime viikonlopun kaksinkertainen kakkonen olikin tänään ykkönen!


Muutenkaan en tänään oikein osannut keskittyä näyttelytouhuun, mielessä pyöri edelleen torstain kauhukokemus koirien karkuretkestä. Eilen kirjoitin koko stoorin tänne blogiin, ja se kyllä jotenkin auttoi tajuamaan, että koko tapaus on nyt ohi ja loppuunkäsitelty. Silti en voi edelleenkään käsittää, että koirat ovat tosiaan tallessa! Välillä tekee mieli tarkistaa, että ne varmasti ovat täällä, eivätkä missään hukassa. Järjetöntä, tiedän, mutta kun on päivän pelännyt sydän syrjällään, on vähän vaikeaa rentoutua kovin nopeasti.

Kumpikin koira vaikuttaa edelleen ihan normaalilta, Pitsi kävi karkupäivän päätteeksi saunassakin lämmittelemässä, Penni on lähinnä nukkunut pitkiä päiväunia ja kerännyt voimia takaisin. Sille taisi tuo retki ottaa koville, se kulki paljon pidemmän matkan kuin Pitsi, ja joutui vielä löydyttyään ramppaamaan Pitsin perässä koko päivän.

perjantai 8. maaliskuuta 2013

Koiranomistajan painajainen

Nyt olen sen kokenut, nimittäin koiranomistajan pahimman painajaisen; kaksi koiraa kadoksissa, kummastakaan ei havaintoakaan, autoteitä joka puolella, ja kylmä pakkasyö tulossa. Tässä blogipäivityksessä kerron siis Pennin ja Pitsin karkumatkasta, etsinnästä, ja ONNEKSI, myös löytymisestä!

Koirat kalliolla n. vartti ennen katoamista
Keli oli kaunis ja aurinkoinen, joten suuntasin metsälenkille Ruosniemeen, tietenkin aavistuksen liian kevyissä vaatteissa. Etenin ensin junarataa, sitten käännyin kalliopolulle kuvaamaan koiria ja palasin "susitietä" takaisin kohti junarataa ja parkkipaikkaa. N. klo 11.30, juuri ennen sitä kohtaa, missä aina otan koirat takaisin hihnaan, hyökkäsi pusikosta kaksi irtokoiraa. Toisen sain hätistettyä pois, toinen lähti jahtaamaan Penniä ja Pitsiä takaisin metsään päin, ja kaikki kolme hävisivät näkyvistä nopeasti. Koirien omistaja lähti kanssani karkulaisia etsimään (ja muutenkin auttoi etsinnöissä, kiitos siitä!), mutta löysimme vain hänen koiransa. Pinsereistä ei näkynyt jälkeäkään.

Taistelin paniikkia vastaan, ja soitin Susselle, joka laittoi koirista katoamisilmoituksen facebookiin. Pian etsintäpartioon liittyivät Jarkko & Chico-koira, sekä Hanna-Mari. Kauhuskenariot alkoivat pyöriä mielessä, olivatko koirat ehkä jo auton alla kuolleina, tai syvällä metsässä pelästyneinä? Piilossa jossain kivenkolossa? Soitin rankkurille, soitin etsijäkoiraliittoon. Reilun tunnin kiertelyn ja epätoivoisen huhuilun jälkeen sain yhtäkkiä puhelun; Penni oli löytynyt! Se oli löytynyt meiltä kotoa, ulko-oven takaa haukkumasta, ja se oli aivan kunnossa! Jarkko haki sen kotoa mukaan etsintöihin, ja jälleennäkeminen karkulaisen kanssa oli riemuisa. Yleensä niin pidättyväinen ja muka-ylväs Penni pyöri sylissäni onnesta uikuttaen, ja taisin vähän uikuttaa minäkin.

Hanna-Marin kanssa päätimme seurata Penniä, ja se johdattikin meidät Kullaantielle, ja sitä pitkin kohti Ulvilaa. Jossain kohtaa se ei kuitenkaan enää osannut mennä mihinkään, ja luovuimme ajatuksesta. Myöhemmin meille selvisi, että Penni oli vienyt meitä aivan oikeaan suuntaan! Pitkin päivää sain puheluita ja viestejä ihmisiltä, jotka olivat nähneet vain Pennin juoksemassa yksin. Havaintoja tuli Kalaholmasta Saarentieltä, Lukkarinsannan sillalta (oli kuulemma juossut autoletkan kärjessä kohti Ruosniemeä), Murtosenmutkan valintatalolta (oli miltei jäänyt bussin alle tässä kohden) ja Pappilanpuistikosta, aivan kodin läheltä. Jotenkin se oli siis päätynyt jokirantaan ja ylittänyt joen, ehkä jäitä pitkin, tai rautatiesiltaa, ja sattumalta palannut takaisin joen pohjoispuolelle Lukkarinsannan siltaa pitkin. Rantakartanon liikenneympyrästä se jo osasikin kotiin, siitä olemme lenkkeilleet varmasti satoja kertoja.

Pieni Pitsi ja takki, jonka heijastimien ansiosta se löytyi
Kun ajattelin Penniä juoksemassa autoteillä, sillalla, heikoilla jäillä ja melkein bussin renkaan alla, en melkein voinut pidätellä itkua ja oksennusta. Kilometritolkulla se oli onnistunut välttelemään liikenteen vaaroja, ja osannut vieläpä kotiin asti paikasta, jonne sitä on aina kuljetettu vain autolla! Tässä kohtaa muistan ajatelleeni, että onneksi edes yksi pelastui, jos toista ei koskaan löydetä, on minulla edes tämä yksi koira vielä jäljellä!

Pitsistä ei oltu saatu yhtään ainutta havaintoa sitten katoamisen, ja kello oli jo hiipinyt tuntikaupalla eteenpäin. Mietin mielessäni vaihtoehtoja; oliko se juossut paniikissa metsään ja piiloutunut sinne, tai jäänyt takistaan kiinni? Lähtenyt samalle kierrokselle Pennin kanssa, mutta hukkunut jäihin tai jäänyt auton alle? Seonnut päästään ja villiintynyt?

Laajalle levinnyt facebook-ilmoitus oli tuonut paikalle lisää etsijöitä, joista Riina sai ensimmäisen havainnon Pitsistä iltapäivällä; se oli juossut edestakaisin Kullaantien poikki ja aiheuttanut liikennekaaosta parin kilometrin päässä katoamispaikalta. Myöhemmin kuulin, että koirat oli nähty näillä kohden pyörimässä omakotitalojen pihoissa jo aiemmin, heti katoamisensa jälkeen, mutta tieto tästä ei valitettavasti kulkenut minulle asti, vaikka rankkurillekin soitin jo heti etsintöjen alkuvaiheessa. Vieraat ihmiset olivat yrittäneet pyydystää Pitsiä joka oli tietenkin joutunut paniikkiin, ja juossut autotieltä pellolle, omakotitalojen läheisyyteen.

Ravasin talojen välissä Penni hihnassa, mutta Pitsiä ei löytynyt. Onneksi Leena löysi pellolta jäljen, jota lähdin Pennin kanssa seuraamaan. Itku kurkussa talsin kilometritolkulla jäljen perässä, milloin pellolla umpihangessa, milloin peltotiellä, pienen joen jäällä tai talojen pihoissa. Yhden maatalon pihassa Pitsi oli nähty, se oli painellut puolisen tuntia aiemmin täyttä vauhtia pihan läpi ja pellon poikki. Taas seurasin jälkiä, ja vedin uupunutta Penniä perässäni. Sen oli viluissaan ja janoinen, ja tietenkin kuolemanväsynyt. Sitä oli kuitenkin pakko raahata mukana, koska se saattoi olla ainoa keino houkutella karkulainen luokse.

Lähellä Sunniemen pajutilaa kadotin jäljen, ja yritin vain edetä koiran logiikalla, kohti Kokemäenjokea. Autolla liikkuva osa etsintäpartiota oli tulossa hakemaan meitä, mutta yhtäkkiä he olivatkin nähneet Pitsin, aivan meidän vieressä! Sydän pamppaillen kiersin talojen pihoissa, hevosaitausten vieressä, ja kohta Suvikin oli päässyt miltei kosketusetäisyydelle koirasta! Toivoa siis oli, kun vain saisin itseni ja Pennin samaan paikkaan karkulaisen kanssa!

Jälleen seurasin jälkiä hangessa, enkä hengästymiseltäni pystynyt edes puhumaan. Välillä kannoin Penniä, se ei olisi enää edes jaksanut kävellä. Pitsi ei ollut kuulemma vaikuttanut pelokkaalta, muttei myöskään ollut antanut Suville kiinni, vaikka tuttu ihminen olikin, vaan oli mieluummin juossut pellolle lintuja hätyyttelemään. Kun vain itse pääsisin koirasta näköetäisyydelle, ainakin Pennin kanssa saisin sen houkuteltua vaikka autoon!

Seuraavan havainnon Pitsistä teki Jarkko, Isojoenrannassa Holmintiellä. Pitsi  oli ollut kauempana, ja Jarkon kutsuessa juossut iloisesti ihan melkein luokse, mutta viime hetkellä päättänyt jäädä kauemmaksi. Jarkko yritti houkutella sitä autoonsa, joka on kyllä Pitsille tuttu ja mieluisa kulkupeli, mutta Pitsi olikin lähtenyt hölkkäämään kauemmas. Lenkillä ollut mummeli oli sen nähnyt ylittämässä pientä joenuomaa suuntaan, joka ehkä johtaisi takaisin Kullaantietä kohti.

Tämän havainnon jälkeen Pitsistä ei kuultu tai nähty vilaustakaan moneen tuntiin. Koko päivän olin ajatellut, että sen on löydyttävä ennen pimeää; pieni, musta koira pimeässä ei näy, eikä tuollainen kalju pinseri selviäisi yötä pakkasessa. Myös riski auton alle jäämisestä kasvoi sitä mukaa, kun hämärä laskeutui. Lisäksi alueella on tehty tänä talvena susihavaintoja.

Ajoimme autolla ristiin rastiin, uudestaan ja uudestaan, samoja teitä, eri teitä, kaikkia mahdollisia teitä. Useampi autollinen ihmisiä etsi koiraa, Riina piti passia Kullaantiellä ylityskohdassa, ja Tiina oli jo tuntikaupalla grillannut makkaraa ja tehnyt hajujälkiä maastoon katoamispaikan tuntumassa. Kyselimme kaikilta vastaantulijoilta, mutta kukaan ei ollut nähnyt mitään. Pitsin matkustushäkki ja viltti olivat olleet jo iltapäivästä lähtien oman auton vieressä laskettelukeskuksen parkkipaikalla. Pakkanen kiristyi kymmeneen asteeseen, oli pimeää, eikä Pitsiä näkynyt.

Kun kaikki tiet oli kierretty kymmeniä kertoja, ja oli jo niin pimeää, ettei nähnyt kuin auton valoissa, keräännyimme laskettelukeskuksen parkkipaikalle miettimään vaihtoehtoja. Epätoivo oli vallannut etsintäpartion, kukaan ei enää osannut sanoa, mitä vielä voitaisiin tehdä. Nina ja Jarkko lähtivät hakemaan loukkuja eläinsuojeluyhdistykseltä, ajattelimme että jos se on elossa ja palaa katoamispaikalle, voimme ainakin yrittää loukuttaa sen. Olin jo osittain asennoitunut siihen, että elävänä en koiraani kotiin saa, ja näin sen jo mielessäni jäätyneenä ja jäykistyneenä raatona metsäpolulla. Ehkä joku lenkkeilijä löytäisi sen aamulla paleltuneena, ja soittaisi kaulapannasta löytyvään numeroon? Ajatus pienestä Pitsistä yksin ja kylmissään pakkasessa itketti ja oksetti, mutten suostunut lähtemään alueelta, vaan päätin jäädä sinne yöksi autoon, ja  lähetin isäni hakemaan lisää vaatetta ja ruokaa kotoa. Olin koko päivän juossut aivan liian vähissä vaatteissa, märin jaloin, syömättä, ja palelin niin että hampaat kalisivat, mutta en ehtinyt ajatella asiaa.

Kun koira on kateissa ja puhelin soi, joka kerta mielessä herää yhtä aikaa sekä toivo, että kauhu; onko sen raato löytynyt tienpenkasta murskaantuneena, vai onko joku nähnyt sen elossa, ehkä jopa saanut kiinni? Olin päivän aikana saanut kymmeniä puheluita ja viestejä, etsintäpartioon liittyneiltä ihmisiltä, havaintoja Pennistä, tiedusteluja siitä, joko ne ovat löytyneet. Kun puhelin soi vähän ennen yhdeksää illalla, ja se oli tuntematon numero, olin jo niin uuvuksissa, etten tuntenut tai ajatellut mitään. Soittaja oli poliisi. Hän tiedusteli, oliko minulla koira hukassa. No, oli. Oliko se kääpiöpinseri? Musta? Oliko sillä vihreä, Hurtta-merkkinen takki päällä? NO OLI! Tässä vaiheessa en todellakaan tiennyt, oliko koira löytynyt, elossa, kuolleena, tökkikö kenties poliisimies kepillä sen maallisia jäänteitä autotien syrjässä?

Poliisipartio oli nähnyt koiran elossa vain muutamia minuutteja aikaisemmin! Se oli istunut KOLME TUNTIA erään omakotitalon pihassa Kullaantien varressa, melko lähellä paikkaa, jossa se iltapäivällä aiheutti liikennekaaosta! Otin Leenalta paketin legendaarista maalaishyytelöä, ja isäni kyydissä suuntasin talolle sekavin tuntein. Talon asukas kertoi heitelleensä Pitsille lihapullia, se oli istua nököttänyt heidän roskakatoksensa edessä tuntikausia, muttei ollut antanut kiinni tai suostunut tulemaan taloon sisälle. Hän oli sitten soittanut poliisit, jotka yrittivät myös sitä houkutella, ja olivat vielä ottaneet partiokoirankin autosta "houkutuslinnuksi." Arvata saattaa, että sitä Pitsi pelästyi, ja lähti kuulemma kuin nappi takista pensasaidan läpi suoraan Kullaantielle autojen sekaan. Isä lähti seuraamaan tietä autolla, minä kävellen, ja pian näinkin edelläni autojen pysähtelevän turhan nopeasti. Halusin yhtä aikaa juosta paikalle ja sieltä pois, ehkä Pitsi oli siellä elossa, ehkä se oli juuri jäänyt auton alle? Jos koira olisi elossa, niin tämä olisi ehkä viimeinen tilaisuus saada se kiinni, ennen kuin se taas katoaisi pimeyteen.

Kun kävelin isän autoa kohti, näin Pitsin tien vieressä pensaassa. Se istui siellä ja tuijotti minua pelästynyt ilme naamallaan, eikä mennyt tuttua autoa kohti, vaikka ovi oli auki. Isä onneksi pysyi autossa, eikä mennyt säikyttämään koiraa. Kuljin sydän pamppaillen parin metrin päähän koirasta, kyykistyin, aloin jutella mukana raahaamalleni Pennille, ja syötin sille lihahyytelöä. Heti kun Pitsi tunnisti ääneni, se syöksyi puskasta suoraan syliini häntä heiluen ja yritti ahmia lihahyytelöä, ei puhettakaan pakoilusta tai villiintymisestä! Nappasin sitä takista kiinni, rutistin sen syliini ja itkin ojan pohjalla istuen. En voinut uskoa, että painajainen oli ohi, ja yli yhdeksän tuntia kateissa ollut koira nyt sylissäni.

Etsintäpartio ratkesi riemusta, kun kurvasimme Pitsi sylissä takaisin laskettelukeskukselle n. klo 21. Luulen, että kaikki vähän itkivät ilosta. Koira oli elossa, pirteä, täysin kunnossa, eikä se edes palellut. Penni oli harvinaisen väsynyt ja hapan, ymmärrettävistä syistä.

Myöhemmin minulle  selvisi, että agikaverini Päivi oli ajanut Kullaantiellä Pitsiä etsimässä, kun samainen poliisipartio oli hänet pysäyttänyt. Epäilyttävä ajotapa oli kiinnittänyt poliisien huomion, ja he kysyivät Päiviltä, etsikö tämä jotakin. Päivi kertoi etsivänsä kaverinsa kadonnutta koiraa, ja kun tuntomerkit täsmäsivät talon pihassa päivystäneeseen piskiin, poliisit saivat Päiviltä yhteystietoni, ja soittivat minulle. Mikä onni ja sattuma, että poliisit ja Päivi sattuivat tielle samaan aikaan!

Punainen: koirien katoamispaikka. Sininen: havainto Pennistä. Pinkki: havainto Pitsistä. Violetti: Penni löytyi. Vihreä: Pitsi löytyi.

Muutenkin koirien löytyminen oli niin hyvää tuuria, etten vieläkään sitä käsitä. Pussipimeästä löytyy pieni musta koira, joka olisi voinut jo olla niin villiintynyt ja shokissa, ettei edes tunnistaisi omistajaansa. Toinen juoksee liki 15 km lenkin jäämättä auton alle. Ja nyt ne ovat minulla täällä kotona, väsyneinä, mutta täysin vahingoittumattomina!

Olen edelleen hämmästynyt siitä, että koirat saatiin kumpikin ehjinä ja elossa takaisin kotiin. Yhtä hämmästynyt olen siitä, miten moni lähti koiria kanssani etsimään, vaikka mieluisampaakin tekemistä varmasti olisi ollut! Ja tuhannet jakoivat katoamisilmoitusta internetissä, joku soitti Karkurit.fi-sivustolle, joku Radio Poriinkin! En voi kuin olla äärimmäisen kiitollinen kaikille, jotka kantoivat kortensa kekoon koirien löytymisen vuoksi, niin paikan päällä kuin internetissäkin.

Tuossa ne nyt rötköttävät, vailla huolen häivää. Kumpikaan ei vaikuta kärsineen karkumatkasta, pienelle lenkillekin ne lähtivät tänään aivan iloisina. Ehkä koiralla onkin se etu, että se ei muistele eilisen kauheaa kokemusta. Omistaja kyllä muistaa tämän päivän lopun ikäänsä.

tiistai 5. maaliskuuta 2013

Tallinnaan ja takaisin

Terveisiä Tallinnasta! Team Pöysti on kotiutunut reissultaan samalla pääluvulla kuin lähtikin, mitään hukkaamatta ja joutumatta ryöstetyksi. Reissu oli pitkä ja mutkikas, mutta kirjoitan siitä nyt hyvin tiivistetyn kertomuksen kuvineen ja tuloksineen.

Matkaan lähdettiin Porista linja-autolla klo 11, ja Helsingissä Kampin linja-autoasemalla vaihdettiin kulkupeliksi taksi. Taksikuski ihmetteli Pitsiä, että miten voi olla noin pieni koira noin hyvin koulutettu, ettei se edes hyppää kuljetusboksista pois ilman lupaa! Itse kyllä ihmettelin sitä, miten hienosti ja kärsivällisesti nuori ja kokematon otus matkusti linkkarissa 4 tuntia ja 40 minuuttia vain yhden pikaisen pissatauon turvin!

Näyttelykehiä Saku Suurhallissa, huomaa myös Hese!
Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen päästiin Länsisatamasta laivaan, ja parin tunnin keinuttelun jälkeen oltiinkin Virossa. Koirat (2 x kääpiö ja 3 x weimar) odottelivat laivamatkan kiltisti autossa. Hotellikin (Hotell Susi) löytyi pienen kiertoajelun jälkeen, ja pääsimme aavistuksen viileään huoneeseemme yöpuulle. Raikas huoneilma on kiva juttu, mutta 16 astetta on vähän vilpoinen nukkumislämpötila! Onneksi kämppä lämpesi nopeasti patterin, kolmen ihmisen ja viiden koiran turvin.

Väsynein ilmein kehässä lauantaina
Lauantaiaamuna suunnattiin näyttelypaikalle, siis Saku Suurhalliin n. 15 min ajomatkan päähän. Halli oli nimestään huolimatta pienehkö, tai oikeastaan aika sopivan kokoinen. Näyttelyjärjestelyt olivat hyvin samanlaiset kuin Suomessa, jopa kehäjärjestys on nykyään sama, ja lähes kaikki kehätoimitsijat puhuivat suomea tai ainakin auttavaa englantia.

Lauantain tuomarina meillä oli oikein mukavanoloinen, hymyileväinen Galina Kalininchenko (UKR), jonka arvio Pitsistä oli seuraavanlainen:

Hyvä koko ja sukupuolileima. Kuono voisi olla hieman täyteläisempi. Hieman pysty olkavarsi ja lyhyt etuaskel, muuten hyvä etuosa. Hyvin kulmautunut takaa. Hyvä luonne. Hyvä turkin laatu.

BIS3-kasvari ison kehän palkintojenjaossa! Koirat vasemmalta oikealle ADB Doris, Katinka, Diamond ja Viper.
Kilpailuluokassa Pitsi sijoittui toiseksi, ei siis saanut junnusertiä, mutta PN-kehässä tuomari poimikin Pitsin jatkoon, ja valitsi sen neljänneksi! Pitsi siis nappasi elämänsä ensimmäisen PN-sijoituksen tuloksella JUK2 ERI SA PN4. Olin hyvin tyytyväinen, ja kun vielä Pitsi debytoi kasvattajaryhmässä, joka oli KP ROP BIS3, kelpasi körötellä hotellille yöunille. Kasvattajaryhmiä oli isossa kehässä yli 20 kpl, joten kolmesta junnusta ja yhdestä valiosta koostuva ryhmämme pärjäsi yli odotusten.

Sunnuntaina skabat alkoivat tuntia aiemmin, tällä kertaa meille oli osunut tuomariksi virolainen Juta Haranen. Hänkin oli ystävällisen ja mukavan oloinen, ja käsitteli koiraa kauniisti pöydällä. Hän näytti tykkäävän Pitsistä kovasti:

Erittäin hyvä tyyppi. Yhdensuuntaiset pään linjat. Feminiininen pää ja ilme. Vahva ylälinja. Hyvin kehittynyt eturinta. Hyvä luusto ja kulmaukset. Erittäin hyvä luonne. Liikkuu erittäin hyvin.

Kasvarin kriisipalaveri kehässä sunnuntaina.

Pitsi esiintyi oikein eloisasti ja kauniisti kilpailuluokkaan asti, missä se harmillisesti säikähti jotain, eikä sitten nostanut häntää liikkeessä. Se päätyi taas toiselle sijalle, ja tuomari perusteli valintaansa sillä, että  hännän tulee pysyä ylhäällä. No, toinen sija ja SA on kuitenkin aika hyvä saavutus, vaikkei tänään PN-sijoitusta irronnutkaan. Se meidän eilinen neljäs sijakin meni hieman tukevalle, täystypälle veteraanille, jota kuulemma esitti joku tunnettu paikallinen näyttely- ja koiraharrastaja. Kasvari oli jälleen KP ja ROP, mutta isoon kehään ei nyt ehditty jäädä, kun piti rientää ostoskeskuksen kautta satamaan.

Laivamatka kotiin sujui väsyneen hilpeissä tunnelmissa, aikomus oli tulla junalla takaisin Poriin, mutta bongasinkin laivalla yhden vanhan tutun, jonka kyydissä päästiin Harjavaltaan saakka. Sieltä A nouti koko konkkaronkan, myös mummulassa talvilomaa viettäneen Pennin.

Koirat eivät ole olleet kovin väsyneitä epänormaalin viikonloppunsa jäljiltä, vaan juoksivat kumpikin ihan kelvolliset agitreenit maanantaina. Pennin ajattelin jopa ilmoittaa kisoihin. Lenkkeilyä on suoritettu lähinnä metsässä vapaana, se on mukavan rentouttavaa! Pitkien, pääasiassa boksissa vietettyjen päivien ja öiden jälkeen teki hyvää Pitsillekin vähän oikoa kinttujaan.



Reissu oli oikein hauska, ja päästiinpä myös tutustumaan uusiin koiraharrastajiinkin. Junnuvalion titteliä Pitsi nyt tuskin lähtee tavoittelemaan, otollisia näyttelyitä ei enää kovin montaa ole, eikä minulla ole mahdollisuutta koiraa lähteä niihin kuskaamaan ihan joka kuukausi. Toisten mukaankin sen toki voisi antaa, mutta toisaalta tämä on minun harrastukseni, enkä tiedä minkälaista harrastamista se sitten olisi istua kotona sohvalla ja odotella tuloksia. Aivan varmasti me vielä jossain vaiheessa suunnataan Viroon näyttelyyn, sen verran mukavasti matkailu taas pitkästä aikaa avarsi maailmaa! Eikä se koiran kanssa reissaaminen niin hankalaa ollut laisinkaan, Pitsille pitää kyllä antaa täydet pisteet matkasta, on se aika reissunainen noin pieneksi otukseksi!