keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Viikon toiveuusinta

Blogiin on toivottu videota Pitsin A-esteestä. No, tässä tulee n. 6 toistoa tältä päivältä, kuvakulmat on mitä on, kun vähän joutuu yksin treenatessa kännykkää virittelemään erikoisiin asentoihin.


Ja Pitsihän ei siis hauku mennessään, se on Penni joka taustalla räköttää!


maanantai 28. huhtikuuta 2014

Keväisiä puuhia

Niin on kevättä ilmassa, että melkein liian vähissä vaatteissa tekee mieli lenkille, mutta vielä täytyy malttaa pitää kaulahuivia. Kuulun niihin onnekkaisiin, joilla ei ole minkäänsortin siitepöly- tms. allergioita, ja nautin kyllä aurinkoisista päivistä täysillä. Välillä jopa poikkeuksellisesti paikallaan istuen kahvin merkeissä ulkoilmassa:

Kahvia ei koskaan tarvitse nauttia yksin.

Lauantaina oli varsinainen koirienhuoltopäivä, tai oikeastaan pääasiassa  Pennin, Pitsin vuoro tulee myöhemmin. Molemmilta leikkasin kynnet, ja Penniltä rapsuttelin hammaskiveä pois uudella hienolla raaputtimellani. Penni suhtautui hommaan hyvin, ensin vähän epäilevästi mutta sitten se melkein jo torkahtikin.

Paketissa luki "hammasskraba."

Kylpyynkin se reppana joutui!

Unikäärylekoira kuivatteluvaiheessa.
 Syy kaikkeen tähän puunaamiseen oli tietenkin se, että sunnuntaina Penni täytti viisi vuotta! Aika on mennyt kyllä ihan siivillä, ja muita kliseitä tähän, kiitos. Olen sanoinkuvaamattoman onnellinen siitä ajasta, minkä tuo koira on kanssani kulkenut, ja toivon että yhteistä taivalta on vielä pitkälti edessäpäin.

Ihan hyvä posekuva Pennistä 5-vuotiaana.


Sunnuntaina käytiin Porin Saksanpaimenkoirakerhon mätsärissä Hyvelässä, tapahtuma oli hyvin järjestetty ja hinnaltaan huokea. Ja sisävessasta saavat plussaa, sehän on melkein luksusta! Pitsi esiintyi oikein hyvin ja sai punaisen, ei sijoitusta tälläkään kertaa. Tunnelma oli mukavan leppoisa, sää aurinkoinen ja seura erinomaista. Tuomisina kumminkin oli hienoinen rusketus, ja varsin kivoja kuvia, joita eräs J. Lehtikangas ystävällisesti kehänlaidalla napsi.

Ei enää mikään plösö! Kuva Jenni Lehtikangas

Kuva Jenni Lehtikangas

Käy se toki näinkin! Kuva N. Mäki-Kihniä

Maanantaina puolestaan treenattiin agia, ja kyllä oli taas niin tehokasta touhua. Pitsin kanssa ovat kaikenlaiset serpentiiniharjoitteet jääneet aivan liian vähälle, ja nyt päästiin sellaistakin kokeilemaan eri ohjauksilla, mm. päällejuoksuilla ja välistävedoilla. Homma sujui yllättävän hyvin, samoin kuin se A-este, joka oli radalla suoritettava kahteen kertaan. Jos se tuolla tyylillä sen repäisee kisatilanteessa, niin ei siinä kyllä hirveästi yli sekuntia kestä, näin karkeasti arvioiden. Parasta tässä suoritustavassa on se, että minähän voin juosta eteen minkä kintuistani pääsen, ei tarvitse himmailla tai käskyttää tai mitään muutakaan, koira tulee itse alas oikein. Odotan mielenkiinnolla projektin edistymistä.

Lisäharjoitusta tämän treenin perusteella tarvitaan putki-kontakti-erotteluun, mutta se nyt ei ollut yllätys. Pitsi on kiltti ja haluaa yleensä tehdä oikein, uskoisin että tästä asiasta ei muodostu ongelmaa, kun siihen vaan vähän panostaa.

perjantai 25. huhtikuuta 2014

Mokaamisen sietämätön keveys

Luin pääsiäisenä Helsingin Sanomien jutun mokaamisesta, ja aihe jäi kiertelemään kehää pääni ympärille. Jutussa siis tarjoiltiin lukijalle kolmen eri ammatin edustajien näkökulmia virheiden tekemiseen tai epäonnistumiseen, ja siihen, miten kukin työkulttuuri mokiin suhtautuu. Kaiken lisäksi satuin samoihin aikoihin näkemään pätkän tosi-TV:tä, jossa pukeutumisongelmien (ongelmansa kullakin) kanssa painiskeleva nuori nainen totesi, että mikään ei ole niin kamalaa, kuin yrittää jotakin uutta ja epäonnistua siinä! Voisin kyllä keksiä aika montakin kamalampaa asiaa, mutta ymmärrän kyllä pointin. Tämä kaikki sai minut tietenkin pohtimaan, miten epäonnistumisiin suhtaudutaan agilityssä, ja olisiko suhtautumisessa joskus parantamisen varaa?

Mokata voi monella tavalla, ja monessa eri tilanteessa, uskokaa pois, kokemusta on! Ja epäonnistumisen ja onnistumisen raastavasta ristiriidasta voi kehitellä paljon "motivoivaa taidetta," kuten internet sitä kutsuu:

Melko löyhä on nykyihmisen taidekäsitys.

Lässytys sikseen,  ja motivaatiokuvat. Välillä näiden kuvien tulviessa ylitseni sosiaalisessa mediassa epäilen, että jotkut käyttävät piristeitä, tai ainakin kakkivat sateenkaaria, niin sanotusti. Kaiken tämän kakkelin takana on karu totuus siitä, että jokainen epäonnistuu joskus, eikä sitä pidä pelätä.

Epäonnistuminen voi pahimmillaan alkaa jo koulutusvalinnoissa; päätät opettaa koiralle pujottelun 2x2-systeemillä, ja lopputuloksena on ns. yhden keppivälin ohjus. Luulit, että koirasi oppii pysäytyskontaktit namialustan avulla, mutta hups, eipäs oppinutkaan, oppi vain juoksemaan kontakteista läpi tai pysähtymään metrin liian aikaisin. Mitä näissä tilanteissa sitten yleensä tehdään? Jotkut oikein fiksut miettivät mahdollisia ongelmia jo ennalta, ja yrittävät eliminoida ne jo etukäteen. Toiset lannistuvat, tai vaihtavat tavoitetta, "ei sen tarvii pysähtyä."

Kaavio, joka kuvaa Pitsin A-esteen juoksukontaktin edistymistä.

Jotkut ns. palaavat piirustuspöydän ääreen (jos pieni anglismi sallitaan), ja uudelleenkouluttavat koiraa toimimaan halutulla tavalla. Hevosia kouluttaneena täytyy kyllä sanoa, että vanha koira todellakin oppii uusia temppuja, ainakin jos vertaa sitä kaviolliseen kaveriinsa. On siis turha pelätä epäonnistumisia koulutusvalinnoissa, niihin kun voi tehdä muutoksia vielä jälkikäteenkin! Koiran voi kyllä varmasti pilata, jos sitä esimerkiksi pieksee, tai lannistaa kerta toisensa jälkeen, mutta en usko, että tavanomaisilla koulutusmetodeilla saa täysipäistä koiraa pilattua.

Mokata voi myös treeneissä, ja sekös vasta onkin hyödyllistä! Aivan, hyödyllistä. Hyvät treenit eivät ole sellaiset, joissa kaikki sujuu kuin vettä vaan, vaan sellaiset, joissa tehdään ensin vähän virheitä ja sitten korjataan niitä kouluttajan avustuksella. Pitää siis uskaltaa retkeillä sinne lähikehityksen vyöhykkeelle, jolla oppiminen tapahtuu. Siellä siis tarvitaan sen kouluttajan tukea, jotta voidaan suoriutua itselle vielä hiukan haastavista tehtävistä. Siksi sekä hyvä kouluttaja, että sopiva määrä epäonnistumisia ovat edistymisen tärkeimpiä edellytyksiä.

Oho.


Itsenäinen treenaaminen onkin sitten ihan oma lukunsa, ja vaatii ohjaajalta epäonnistumisenkestoa ja -käsittelykykyä hiukan ohjattua treeniä enemmän. Pitää oikeasti treenata myös niitä juttuja, missä koirakko on huono. Tai ohjaaja on, tai koira. Toki pitää suoda koiralle -ja itselleenkin- myös onnistumisia ja tehdä helppoja, hienoja fiilispätkiä. Kuitenkin epäonnistumisen kohdatessa täytyisi selvitä tilanteesta muuttamalla omaa toimintaa. Sanoohan vanha viisauskin, että vain hullu tekee saman asian uudelleen ja uudelleen, ja odottaa erilaista lopputulosta. Mutta miten sitten jaksaisi aina tehdä juuri niitä vaikeita juttuja? Ja miten osaisi aina olla ärsyyntymättä omista epäonnistumisistaan? Sen kun tietäisi.

Kisoissa epäonnistuu moni sellainenkin,  jolla ei treeneissä pahemmin ole ongelmia. Tilanne on eri, on paineita, pitäisi onnistua. Jännittää. Itse en onneksi ole jännittäjätyyppiä, mutta se ei silti tarkoita, ettenkö mokailisi kisoissa ihan vaan kisatilanteen vuoksi. Kaikkein vähiten olen kuitenkin mokaillut nyt lähiaikoina Pennin kanssa, sillä kun ei ole kummempia kisatavoitteita. Voinkin siis päästellä huoleti täysillä, ei ole paineita nollista tai sijoituksista. On tehnyt hyvää oppia olemaan varmistelematta.

Hupsista.


Epäonnistuminen kisoissa kyllä korpeaa kaikkein eniten, sen kun näkee koko maailma (ainakin tuossa ylläolevassa kuvassa, joka on muistaakseni vuoden 2012 Cruftsista). Moni jättääkin mielestään huonot tulokset julkaisematta sosiaalisessa mediassa tai kotisivuilla, vaikka kukaan ei oikeasti välitä asiasta. Paitsi epäonnistuja itse, tietenkin. Eihän se moka mihinkään häviä, vaikka sen yrittäisikin vaieta kuoliaaksi. Jos liikaa pelkää ikävännäköistä merkintää tuloslistassaan, kannattaa jäädä kotiin, silloin sellaiselta välttyy ihan kokonaan. Jotkut turhautuvat epäonnistumisesta niin, että purkavat kiukkuaan kaikkiin tielle osuviin. Tätä ihmistyyppiä kannattaa välttää kimppakyydeissä. Ei silti, ei kenenkään tarvitse olla enkeli, joka sivuuttaa kaikki epäonnistumiset olankohautuksella ja toteaa Scarlett O'Haran sanoin että huomenna on uusi päivä. No on, mutta huomenna ei ole kisoja. Jos ärsyttää, niin ärsyttää, mutta ei siihen silti kannata jäädä vellomaan, vaan ottaa opikseen.
 
 Miksi se mokaaminen sitten on  niin kamalaa, kun sitä kerran tapahtuu koko ajan, kaikilla agiharrastuksen osa-alueilla, ja siitä on usein jopa hyötyä? Miksi sen pitäisi olla maailmanloppu? En tiedä. Ehkä nykyään pitäisi saada kaikki heti, onnistua välittömästi ensimmäisellä yrittämällä. Ehkä epäonnistuminen vaan on joillekin noloa.

Kaikkein tärkeintä kuitenkin olisi, että se koira, tuo syytön ja viaton joukkuetoveri, ei joutuisi kärsimään nahoissaan omaa tai ohjaajansa epäonnistumista. Ei se taida maaliin tullessaan enää muistaa tiputtaneensa riman toisella esteellä, tai pyörähtäneensä kolmannen hypyn ohi. Se tulee iloisena maaliin, ja odottaa palkkaa.


Väsäilin aikani kuluksi kivan pienen mokavideon, jossa esiintyvät sekä Penni että Pitsi, myös Pitsin pentuajoilta näyttää olevan kuvatallenteita. Materiaalista ei tullut kyllä pulaa, päin vastoin! Huokaus. Ollaan me joskus (varmaan) onnistuttukin!





tiistai 22. huhtikuuta 2014

Aakotus?

Viikonloppuna mentiin pitkästä aikaa mätsäriin, kuten vähän tuossa aiemmin jo uhkailinkin. Kyseessä oli Harjavallan perinteinen pääsiäismätsäri, joka on aina hyvin järjestetty ja aurinkoinen, siis suhteet säiden haltiaan on harjavaltalaisilla kunnossa.

Aurinkokylpy kehänlaidalla

Pieniä aikuisia oli 28 kpl, Pitsi sai punaisen, muttei sijoittunut. Syytä moiseen en tiedä, kaiken se teki oikein kauniisti, mutta ehkä muut sitten tekivät vielä kauniimmin. Neidistä on kyllä sukeutunut oikea Nainen isolla ännällä, teini-iän kotkotukset olivat poissa ja esiintyminen oli iloista ja itsevarmaa. Tuollaista koiraa on kyllä ilo viedä, ei tarvitse kuin pitää narunpäästä kiinni. Näillä eväin, uskallamme suunnata virallisiin kehiin taas toukokuussa.


Puolikelvollinen pönötyskuva, Pitsi 2 v ja 3 kk

Mätsäröinnin jälkeen mentiin mummulaan siivoamaan leikkimökkiä, ja pienet naapurinatsit nauttivat ulkoilusta ja auringosta täysin rinnoin. Leikkimökistäkin nauttivat, kunnes näkivät painepesurin.



Aksapuolella on hinkattu mitäs muutakaan kuin A-estettä, ja fiilikset ovat vaihdelleet murheen alhosta onnistumisen riemuun. Nyt uskoisin, että ollaan oikeilla jäljillä, ja harjoitukset jatkuvat.

Uutena tuttavuutena meille tuli eilisissä treeneissä jaakotus A-esteellä, jonka ristin mielessäni aakotukseksi. Eipä ollut tullut moinen ratkaisu meikäläiselle edes mieleen, mutta näinhän sen koiran saa kyllä pidettyä pois häämöttävästä ansaputkesta, joka kutsuu virheellisesti A:n jälkeen. Nämä ovat siis niitä haasteita, joita juoksukontaktien kanssa kohtaa, eihän niistä pelkästään etua ole.

Ruokintakokeiluna se naudanmaha, josta jossain vaiheessa taisin mainita, on ollut sangen onnistunut. Kumpikin koira on mielestäni kerännyt lihasmassaa, hyvä hyvä! Ja maha näyttää myös maistuvan koirille. Se mystinen öljykin tuli postissa juuri ennen pääsiäistä, siis se testiryhmäjuttu, mihin puolivahingossa koirat ilmoitin. Mukana oli saatekirje, jossa ei edes kerrotu mitä öljyä puteli sisältää, eikä edes sitä, onko öljy eläin- vai kasviperäistä. Kirjeessä kuitenkin mainittiin, että öljy on valmistettu puristamalla, joten oletan sen olevan kasviöljyä. Hetken mietin, uskaltaako tuota edes syöttää, kun ei tiedä mitä se sisältää, mutta kun Penni ei ole millekään allerginen eikä herkkävatsainen, niin menkööt. Ohjeiden mukaan piti siis valita yksi talouden koirista, jolle öljyä annetaan, eikä sille saa antaa mitään muita öljyjä kokeilun aikana. Valitsin Pennin, koska sitä ei ole ilmoitettu mihinkään rahaa maksavaan toimintaan lähiviikkoina, olisihan se vähän tylsää, jos kaikki karvat vaikka tipahtaisivat parin viikon käytön jälkeen ja kehään pitäisi mennä. Sähköpostiin tulee kuulemma kysely tuotteen vaikutuksista. Vielä ei ole vaikutuksia havaittu, henki kulkee ja muutenkin on mukavaa.

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Pinserit Pinkjärvellä

Tänään päästiin pitkän (?) talven jälkeen ekaa kertaa oikein retkeilemään koko perheen voimin. Suuntana oli Eurajoen Pinkjärvi, ja sen viiden kilometrin pituinen retkeilyreitti laavuineen.

Laavulla huilattiin ja evästettiin, koirien eväät unohtuivat kotiin, joten nekin saivat makkaraa. Olivat varmaan pahoillaan!

Valjaskoirat valjaissaan: luonnonsuojelualueella koirat tulee pitää kytkettyinä.

Keli oli ihanan aurinkoinen, vältyttiin sekä käärmeiltä, että tappajahyttysiltä!


Rannassa oli jänniä hajuja, ehkä vesirotta, piisami tai jopa majava?


5 km rengasreitti on merkitty punaisella. Merkitkin oli uusittu hiljattain, ja ne näkyivät kyllä huomattavasti paremmin kuin vanhat!


Alueella oli paljon konkelopuita, myös pitkin polkuja. Niiden ylitykset ja alitukset käyvät kyllä kuntojumpasta.


Rengasreitti on paikoin hiukan vaikeakulkuinen, ja alkupäässä vaatii jopa hiukan kiipeämistä kallioilla. Koirille teki kyllä hyvää liikunta epätasaisessa maastossa, eivät ehtineet paljon muuhun keskittyä kuin kulkemiseen ja metsän tuoksuihin.

Vähän ennen reitin puoliväliä tulee vastaan laavu, ja myöhemmin vielä toinen, joilla kummallakin on myös nuotiopaikka, klapeja ja puucee. Vuotavan laavulle (isompi, ylh. ekassa kuvassa) pääsee myös lyhyempää reittiä pitkin, n. 1,5 km suuntaansa.

Lisätietoja Pinkjärvestä ja näppärästi muistakin retkeilyreiteistä löytyy vaikkapa sivustolta Luontoon.fi.

tiistai 15. huhtikuuta 2014

Mukavuusalueita ja muita

Maanantain treeneissä jouduttiin pitkästä aikaa pois siltä kuuluisalta mukavuusalueelta, ja kyllä teki hyvää! On niin helppo sortua vaan kauniiseen sipsutteluun ja sieviin ohjauksiin, joilla koirat kyllä toimivat, mutta aikaa tuhraantuu ihan turhaan. Pitäisi oppia ohjaamaan ja etenemään rohkeammin, ennen kaikkea pitäisi luottaa itseensä. Kyllä ehdin, kyllä osaan, kyllä se menee. Ja Pitsihän menee, se tuli nähtyä maanantaina!

Koutsimme oli jälleen ollut nextarilla, ja tuonut sieltä mainioita oppeja mukanaan. Vuorossa oli siis ihan perinteinen ohjausharjoitus, jossa pääpaino oli valsseilla ja oman liikkeen rytmittämisellä, piti osata kiihdyttää oikeissa kohdissa, ja toisaalta hidastaa ja odottaa tilanteen niin vaatiessa. Kuulostaa helpolta, mutta ei se sitä ihan ollut! Harjoitukseen kuului myös yksi ohjaus, jota en ole ennen tehnyt, enkä oikein tiedä sille nimeäkään, kyseessä on takaakiertovalssi, jossa ohjaaja liikkuu vikkelästi koiran alta pois. Lopputulos on sama kuin saksalaisessa, mutta mielestäni sujuvampi, tätä siis pitää harjoitella lisää!

Tärkeää harjoituksessa oli ehtiä ajoissa oikeaan paikkaan/oikealle linjalle, ja sitten malttaa mielensä ja tehdä asiat oikeaan aikaan. Alun valssikuvio sujui hyvin, ja tuo "uusi" ohjauskin, Pitsi ei kertaakaan vilahtanut tyrkyllä olleeseen putkeen! Ongelmia tuotti harjoituksen keskikohta, jossa meidän ennakoiva valssi valui pitkäksi joka kerta, ja koira päätyi huonolle linjalle. Kun maltoin odottaa ja olla punkematta liian  pitkälle, koira kääntyi nopeammin. Se ei yksin riittänyt, vaan piti vielä ymmärtää liikkuakin sinne seuraavaan valssiin. Loppuosa oli huomattavasti alkua helpompi, siinä Pitsi selvitti jopa puomille menon leijeröiden, uusi juttu sille, muttei se kyllä miettinyt asiaa kertaakaan.


Treenien jälkeen fiilis oli kyllä mahtava, vaikka korjattavaakin tietenkin löytyi (ennakoivat valssit treenilistalle!). Miten sitä saisi useammin, eli siis joka viikko, revittyä itsestään irti tämmöistä? Koirahan menee juuri niin kuin ohjataan, eli ohjaaja sitä treeniä kaipaa.

Koirakin on treenannut, siis Pitsi, siis A-estettä. Bumppereilla olen nyt yrittänyt sitä kontaktia kohdistaa, ja se on kyllä onnistunut hyvin. Viime viikolla käytiin harjoittelemassa A:ta kahdesti, tällä viikolla toivottavasti päästään myös kahdesti. Kisakuume on korventavan kova, mutta ei auta. Jos oikein optimisti olisin, niin voisin ehkä haaveilla Seinäjoen kisoista 3.5., mutta katsotaan nyt. Pitää malttaa olla menemättä liian aikaisin, ettei olla kohta taas lähtöpisteessä.


P.s. Koirilla on meneillään ruokintakokeilu, saavat iltaisin nappulan lisäksi raakaa naudan mahaa. Kypsennettynä olen sitä antanut ennenkin, mutta kokeillaan tätä nyt näin. Tarkoituksena olisi saada etenkin Pitsiin lisää lihasmassaa, se kun ei ole luonnonbodari, kuten Penni. Lisäksi koirat ovat päässeet mukaan johonkin testiryhmään, jossa syötetään lisäravinneöljyä, ja sitten raportoidaan siitä valmistajalle. Pullo on kuulemma postissa matkalla tänne. Ihan kiva juttu, olen varmaan jonain iltana väsyneenä surffaillut netissä ja ilmoittautunut johonkin!

lauantai 5. huhtikuuta 2014

Pennin vuoden ekat kisat

Penni pääsi tänään kisailemaan kolme starttia kotikisoissa, jotka järjestettiin totutusta poiketen maneesissa. Olin varautunut lähes kaikkeen, siis nuuskintaan, karkailuun ja pikkulintujen jahtaamiseen, mutta koira käyttäytyi varsin mallikelpoisesti. Ekalla radalla se vähän hidasteli ja katseli ympärilleen, tokalla oli jo parempi, ja kolmannella kone lähti käyntiin. Harmi kun ei ollut neljättä! Tulokset näiltä kolmelta olivat yliaikanolla, hyl ja 5.

Eka rata oli agirata, ja oikeastaan aika mukava. Koko ajan piti tehdä jotain, mutta mitään ihan käsittämättömän vaikeaa ei ollut, eikä mitään sellaista, mistä olisi selvinnyt vain yhellä tietyllä ohjausratkaisulla. Keinu sujui hyvin, vaikka sitä vähän jännitin, lentokeinun riski on aina olemassa Pennin kanssa. Pujottelussa kävi ensin joku pieni köpsähdys, mutta matka jatkui ilman virhepisteitä. Takakulmassa olin varmaan ainoa, joka teki pyörityksen puomia edeltäneelle hypylle, ja se toimi hyvin: riski koiran karkaamisesta putkeen puomin sijaan pieneni. Nollilla päästiin maaliin, mutta harmillisesti yliaikaa tuli 1,89 sekuntia. Videolta katsottuna rata on ihan tasaisen sujuva, enkä tiedä mistä kurvista sen ajan olisin nipistänyt (paitsi pujottelun köpsähdys), eli taisi siis olla kokonaistempo vähän turhan verkkainen. Penni kyllä aloitti aika rivakasti, mutta radan puolivälissä jotenkin hidasteli, varmaan vähän ihmetteli uutta ja oudolta tuoksahtava kisapaikkaa.

A-kisan kärkikolmiko. Penni oli jo kotona tässä vaiheessa.
Yliaikanolla riitti yllättäen kolmanteen sijaan yli 20 koirakon kisassa, no, mikäs siinä, ei me olla ennen palkinnoilla oltukaan kolmosluokassa. Kivempaa olisi toki ollut olla siellä sijoilla puhtaan nollan kanssa, mutta kyllä se sijoitus vähän edes lämmitti mieltä. Penni oli jo tässä vaiheessa kyyditty kotiin, mutta se kyllä nautiskeli palkintolelustaan täysin rinnoin kotona illemmalla.

Toka rata oli myös agirata, ja siellä moka sattui heti alkuunsa. Koira piti kuljettaa putken kauimpaan päähän, mutta se pyrkikin väärään päähän, törmäten ensin meikäläisen pohkeeseen, ja siitä sitten vielä putken ulkoreunaan. Tuomari luuli koiran menneen putkeen sisään ja antoi hyl, vaikka todellisuudessa olisi pitänyt antaa joko 5 (kielto) tai 10 (kielto + koirakosketus). No, ihan sama, kumpikaan niistä ei ole nolla, joten ei sillä lopputuloksen kannalta ole mitään väliä. Loppu rata kiskottiin loppuun sekä raivokkaasti että tyylikkäästi, vauhti oli parempi kuin ekalla radalla, ja ohjaukset naksahtelivat kohdalleen kivasti. Keinu oli taas oikein hyvä, uskalsin jopa irrota vähän enemmän, ja ehdinkin seuraavaan ohjaukseen mukavasti.

Kolmas rata oli hyppäri, jota ei kyllä kovin armollisin periaattein oltu suunniteltu, etenemävaatimuskin oli 3,9 m/s. Heti alkuunsa oli pakkovalssin jälkeen suora, joka koostui hypystä, pituudesta ja suorasta putkesta, jonka jälkeen olikin pitkä etäisyys kepeille 45 asteen kulmassa. Penni melkein suoritti sen sisäänmenon oikein, mutta tupsahti kolmannesta välistä pois. Pöh. Siitä 5. No se olikin hieman Pemun teknisen taitotason yläpuolella, niin sanotusti. Siitä eteenpäin sujui taas kivasti, koira tuntui vauhdikkaalta. Radan puolivälissä oli hankalahko pätkä, jossa oli kolme hyppyä serpentiinimäisesti ja rengas, jonka saattoi suorittaa jatkon kannalta optimaalisesti vain toiselta puolelta, ja mietin pitkään ohjauksia tähän. Toinen vaihtoehto oli turvallisempi ja hitaampi (valssi, takaakierto, välistäveto), toinen haastavampi ja nopeampi (törkkäys, päällejuoksu, takaakierto-persjättö), ja rohkeana naisena valitsin tietenkin jälkimmäisen. Se onnistui ilman mitään haparointia! Tästä olin tosi iloinen, tuo pätkä oli mielestäni yksi radan vaikeimpia kohtia.



 Penni oli kyllä aika mainio tänään, vaikkei se edelleenkään mikään raketti ole. Sen kanssa on kuitenkin tosi mukava tehdä, se on innoissaan ja tykkää hommasta ihan hirveästi. Tänään koira tuntui hyvältä ja varmalta, ja ohjautui juuri niin kuin pitikin. Virheet olivat pieniä, ja etenkin hyppärin keppihommeli oli todellakin odotettavissa. Siellä nyt tuskin olisi aikakaan riittänyt.

Nämä olivat Pennin ekat kisat tälle vuodelle, ja kovasti tykkäisin sen kanssa kisata enemmän, mutta aikaa ja etenkään rahaa ei hirveästi ole ylimääräistä. Eihän se mitään sertejä ikinä saa, eikä edes niitä SM-nollia, mutta meillä on hauskaa. Se on pääasia.