Mokaamisen sietämätön keveys

Luin pääsiäisenä Helsingin Sanomien jutun mokaamisesta, ja aihe jäi kiertelemään kehää pääni ympärille. Jutussa siis tarjoiltiin lukijalle kolmen eri ammatin edustajien näkökulmia virheiden tekemiseen tai epäonnistumiseen, ja siihen, miten kukin työkulttuuri mokiin suhtautuu. Kaiken lisäksi satuin samoihin aikoihin näkemään pätkän tosi-TV:tä, jossa pukeutumisongelmien (ongelmansa kullakin) kanssa painiskeleva nuori nainen totesi, että mikään ei ole niin kamalaa, kuin yrittää jotakin uutta ja epäonnistua siinä! Voisin kyllä keksiä aika montakin kamalampaa asiaa, mutta ymmärrän kyllä pointin. Tämä kaikki sai minut tietenkin pohtimaan, miten epäonnistumisiin suhtaudutaan agilityssä, ja olisiko suhtautumisessa joskus parantamisen varaa?

Mokata voi monella tavalla, ja monessa eri tilanteessa, uskokaa pois, kokemusta on! Ja epäonnistumisen ja onnistumisen raastavasta ristiriidasta voi kehitellä paljon "motivoivaa taidetta," kuten internet sitä kutsuu:

Melko löyhä on nykyihmisen taidekäsitys.

Lässytys sikseen,  ja motivaatiokuvat. Välillä näiden kuvien tulviessa ylitseni sosiaalisessa mediassa epäilen, että jotkut käyttävät piristeitä, tai ainakin kakkivat sateenkaaria, niin sanotusti. Kaiken tämän kakkelin takana on karu totuus siitä, että jokainen epäonnistuu joskus, eikä sitä pidä pelätä.

Epäonnistuminen voi pahimmillaan alkaa jo koulutusvalinnoissa; päätät opettaa koiralle pujottelun 2x2-systeemillä, ja lopputuloksena on ns. yhden keppivälin ohjus. Luulit, että koirasi oppii pysäytyskontaktit namialustan avulla, mutta hups, eipäs oppinutkaan, oppi vain juoksemaan kontakteista läpi tai pysähtymään metrin liian aikaisin. Mitä näissä tilanteissa sitten yleensä tehdään? Jotkut oikein fiksut miettivät mahdollisia ongelmia jo ennalta, ja yrittävät eliminoida ne jo etukäteen. Toiset lannistuvat, tai vaihtavat tavoitetta, "ei sen tarvii pysähtyä."

Kaavio, joka kuvaa Pitsin A-esteen juoksukontaktin edistymistä.

Jotkut ns. palaavat piirustuspöydän ääreen (jos pieni anglismi sallitaan), ja uudelleenkouluttavat koiraa toimimaan halutulla tavalla. Hevosia kouluttaneena täytyy kyllä sanoa, että vanha koira todellakin oppii uusia temppuja, ainakin jos vertaa sitä kaviolliseen kaveriinsa. On siis turha pelätä epäonnistumisia koulutusvalinnoissa, niihin kun voi tehdä muutoksia vielä jälkikäteenkin! Koiran voi kyllä varmasti pilata, jos sitä esimerkiksi pieksee, tai lannistaa kerta toisensa jälkeen, mutta en usko, että tavanomaisilla koulutusmetodeilla saa täysipäistä koiraa pilattua.

Mokata voi myös treeneissä, ja sekös vasta onkin hyödyllistä! Aivan, hyödyllistä. Hyvät treenit eivät ole sellaiset, joissa kaikki sujuu kuin vettä vaan, vaan sellaiset, joissa tehdään ensin vähän virheitä ja sitten korjataan niitä kouluttajan avustuksella. Pitää siis uskaltaa retkeillä sinne lähikehityksen vyöhykkeelle, jolla oppiminen tapahtuu. Siellä siis tarvitaan sen kouluttajan tukea, jotta voidaan suoriutua itselle vielä hiukan haastavista tehtävistä. Siksi sekä hyvä kouluttaja, että sopiva määrä epäonnistumisia ovat edistymisen tärkeimpiä edellytyksiä.

Oho.

Itsenäinen treenaaminen onkin sitten ihan oma lukunsa, ja vaatii ohjaajalta epäonnistumisenkestoa ja -käsittelykykyä hiukan ohjattua treeniä enemmän. Pitää oikeasti treenata myös niitä juttuja, missä koirakko on huono. Tai ohjaaja on, tai koira. Toki pitää suoda koiralle -ja itselleenkin- myös onnistumisia ja tehdä helppoja, hienoja fiilispätkiä. Kuitenkin epäonnistumisen kohdatessa täytyisi selvitä tilanteesta muuttamalla omaa toimintaa. Sanoohan vanha viisauskin, että vain hullu tekee saman asian uudelleen ja uudelleen, ja odottaa erilaista lopputulosta. Mutta miten sitten jaksaisi aina tehdä juuri niitä vaikeita juttuja? Ja miten osaisi aina olla ärsyyntymättä omista epäonnistumisistaan? Sen kun tietäisi.

Kisoissa epäonnistuu moni sellainenkin,  jolla ei treeneissä pahemmin ole ongelmia. Tilanne on eri, on paineita, pitäisi onnistua. Jännittää. Itse en onneksi ole jännittäjätyyppiä, mutta se ei silti tarkoita, ettenkö mokailisi kisoissa ihan vaan kisatilanteen vuoksi. Kaikkein vähiten olen kuitenkin mokaillut nyt lähiaikoina Pennin kanssa, sillä kun ei ole kummempia kisatavoitteita. Voinkin siis päästellä huoleti täysillä, ei ole paineita nollista tai sijoituksista. On tehnyt hyvää oppia olemaan varmistelematta.

Hupsista.

Epäonnistuminen kisoissa kyllä korpeaa kaikkein eniten, sen kun näkee koko maailma (ainakin tuossa ylläolevassa kuvassa, joka on muistaakseni vuoden 2012 Cruftsista). Moni jättääkin mielestään huonot tulokset julkaisematta sosiaalisessa mediassa tai kotisivuilla, vaikka kukaan ei oikeasti välitä asiasta. Paitsi epäonnistuja itse, tietenkin. Eihän se moka mihinkään häviä, vaikka sen yrittäisikin vaieta kuoliaaksi. Jos liikaa pelkää ikävännäköistä merkintää tuloslistassaan, kannattaa jäädä kotiin, silloin sellaiselta välttyy ihan kokonaan. Jotkut turhautuvat epäonnistumisesta niin, että purkavat kiukkuaan kaikkiin tielle osuviin. Tätä ihmistyyppiä kannattaa välttää kimppakyydeissä. Ei silti, ei kenenkään tarvitse olla enkeli, joka sivuuttaa kaikki epäonnistumiset olankohautuksella ja toteaa Scarlett O'Haran sanoin että huomenna on uusi päivä. No on, mutta huomenna ei ole kisoja. Jos ärsyttää, niin ärsyttää, mutta ei siihen silti kannata jäädä vellomaan, vaan ottaa opikseen.
 
 Miksi se mokaaminen sitten on  niin kamalaa, kun sitä kerran tapahtuu koko ajan, kaikilla agiharrastuksen osa-alueilla, ja siitä on usein jopa hyötyä? Miksi sen pitäisi olla maailmanloppu? En tiedä. Ehkä nykyään pitäisi saada kaikki heti, onnistua välittömästi ensimmäisellä yrittämällä. Ehkä epäonnistuminen vaan on joillekin noloa.

Kaikkein tärkeintä kuitenkin olisi, että se koira, tuo syytön ja viaton joukkuetoveri, ei joutuisi kärsimään nahoissaan omaa tai ohjaajansa epäonnistumista. Ei se taida maaliin tullessaan enää muistaa tiputtaneensa riman toisella esteellä, tai pyörähtäneensä kolmannen hypyn ohi. Se tulee iloisena maaliin, ja odottaa palkkaa.


Väsäilin aikani kuluksi kivan pienen mokavideon, jossa esiintyvät sekä Penni että Pitsi, myös Pitsin pentuajoilta näyttää olevan kuvatallenteita. Materiaalista ei tullut kyllä pulaa, päin vastoin! Huokaus. Ollaan me joskus (varmaan) onnistuttukin!