Pieni karvaeläin on jo 11-viikkoinen! Päivä päivältä tykästyn siihen enemmän, nyt hiihtolomalla on ollut ihanasti aikaa puuhailla paljon sekä pinsujen että Polkan kanssa.
Läntinenkin Suomi on vihdoin saanut lunta, ja ollaankin otettu ilo irti ulkoilusta. Alkuviikolla käytiin pellolla, jäällä ja metsässä, sitten sosiaalistumislenkillä vieraiden aikuisten koirien kanssa, ja tänään torstaina poikettiin taas meren rannassa. Myös kotipihassa hepuloitiin ekan lumikerroksen laskeuduttua:
Tänään käytiin ihka oikealla sosiaalistumisretkellä, siis ostoskeskus Puuvillassa. Polkka töpsötti menemään häntä heiluen, tuli käytyä hississä ja rullaportaissa (sylissä), treffattua paljon ihmiä, kuunneltua kuulutuksia ja vaikka mitä. Todella hienosti pieni koiranen suoriutui seikkailustaan! Eikä edes ostanut mitään, vaikka kauppoja oli pilvin pimein.
Olen yrittänyt miettiä, mihin kaikkeen tuota vielä pitäisi sosiaalistaa? Ainakin pitää treeneissä käydä niin että on muitakin koiria, nyt ollaan päästy sellaiseen tilanteeseen vasta kahdesti. Kovia ääniä ja erikoisia alustoja pitää tutkailla myös, ei tuo niitä ole tähänkään mennessä ihmetellyt, mutta silti.
Kyllä se aika vaan rientää, Polkka on jo 9-viikkoinen! Tämä viikko ollaan panostettu perustaitojen oppimiseen ja ulkoiluun, myös sosiaalistumisretkillä ollaan käyty.
Tööt!
Tällä viikolla Polkka löysi uuden ihanan ystävän, nimittäin Lyyti-vesikoiran. Niillä leikit sujuivat heti alusta alkaen hienossa yhteisymmärryksessä. Myös Unna-parsonin kanssa leikittiin, ja alkoipa jopa Pennikin lämmetä Polkan leikkiinkutsuille!
Penni <3 Polkka
Tällä viikolla ollaan harjoiteltu naksuttimen avulla katsekontaktia, ja nyt tänään jo häkkiinmenoakin. Luoksetuloa ollaan treenattu ahkerasti kotona ja ulkona. Polkka tuntuu oppivan nopsasti, ja sen mielenkiinto ruokaa kohtaan paranee koko ajan, jes! Vielä sitä saadaan kyllä vahvistaa edelleen. Leluilla on leikitty myös, sekä yhdellä että kahdella lelulla.
Ulkoilua ollaan tehty erinäisillä pelloilla, omassa pihassa ja mummulan pihassa. Metsään pitäisi päästä alkavalla viikolla, tekisi pentukoiran ketteryydelle oikein hyvää.
Ja nytkö tässä sitten pitäisi lumessa istua?
Sosiaalistamista ollaan puuhailtu kotona ja muualla, vieraita on käynyt, ja ollaan käyty ihmisten ilmoilla. Kaikki vieraat Polkka ottaa vastaan ilolla, riehakkaasti pusutellen. Agitreeneissä vieraat koirat vähän jännittivät ensin, mutta niinhän niiden kuuluukin pientä pentua jännittää. Kiinnostuneena Polkka kyllä sylistä katseli, kun suuri idolinsa Raili suoritti rataa. Perjantaina vierailtiin Puuvillassa, oikein valvomossa asti, ja lauantaina vuorossa oli Itäkeskuksen Prisman Musti ja Mirri. Ollaan siis päästy tutustumaan hissiin, parkkihalliin, tuulikaappiin, liukuoviin ja vaikka mihin. Joka paikkaan pentu mennä viipottaa iloisesti häntä kippurassa! Autossa Polkka odottelee jo tosi rauhallisesti yksinkin, eikä enää metelöi ajon aikanakaan.
Polkka pienoinen, 9 viikkoa.
Kotiutumisen ja tutustumisen myötä Polkan luonne on alkanut hahmottua minulle, ja olen kyllä pentuuni enemmän kuin tyytyväinen! Se on iloinen, rohkea, leikkisä, älykäs, seurallinen ja sinnikäs. Siis juuri sellainen, kuin halusinkin, ja juuri sellainen, kuin mudin tulee rotumääritelmällisesti olla. Ulkonäön puolesta en vielä osaa paljoa sanoa, väriltään Polkka on tasaisen ruskea ilman valkeita merkkejä, ja se on mittasuhteiltaan neliömäinen. Häntä on tiukalla kippuralla, ja kulmaukset ovat sekä edessä että takana maltilliset. Korvat ovat vielä lupassa tai oikeastaan höröllään, mutta luulisin, että ne ovat keskikokoiset.
Juuri kun päästiin taas joulukiireiden jälkeen pitempien nautiskelulenkkien makuun, alkoi pakkanen paukkua. Täällä rannikollakin on siis oltu -20 kieppeillä, tänään jopa -25.
Kääpiöpinserillä ei pohjavillaa ole, eikä tuo yksinäinen karvakerroskaan kovin paksu ole, joten pukea pitää. Pitsi kestää kylmää kohtalaisesti, Penni huonosti, tuntuu että nyt vanhemmiten (APUA!) hiukan huonommin. Eihän se siis vanha ole, tämä nyt vaan taitaa olla ensimmäinen ikääntymisen merkki. Olen yrittänyt lihottaa Penniä hiukan, että se tarkenisi paremmin, karvankasvatusyritykset oluthiivan ja merilevän avulla eivät ole tuottaneet tulosta. Penni on siis vähän laihtumiseen taipuvainen, ja sen rasvaprosentti on luonnostaan aina melko alhainen, lihasmassaa on senkin edestä.
Näissä asusteissa meillä ulkoillaan:
Penni ulkoilee paljain päin, koska sillä ei minkään valtakunnan pipo pysy päässä ilman ilmastointiteippiä. Fleecehaalari on sille tarpeen näillä keleillä, ja BoT-takki nyt vaan sattuu olemaan meidän ainoa tuulta pitävä takki, joka on niin iso, että mahtuu haalarin päälle. Täällä rannikolla kun on paitsi kylmää, myös tuulista.
Pitsilläkin on fleecehaalari, ja sen päällä Hurtta-sademantteli tuulensuojana. Pitsin korvalehdet paleltuvat tosi herkästi, kun lämpötila painuu alle -10, joten se käyttää kylmillä keleillä vanhasta pörrösukasta leikattua tuubipipoa.
Tossut olisivat kova sana, mutta eivät nämä suostu kävelemään sellaisten kanssa, kokeiltu on.
Näissä tamineissa pinserit tarkenivat tänään tehdä 15 minuutin lenkin, pakkasta oli aamulla n. -22 astetta. Iltaisin olen aktivoinut niitä ruuan etsimisellä, ja huomenna taidan hankkia sellaisen tasapainotyynyn, että saavat vaikka sitten jumppailla sen kanssa. Jumppapallo meiltä jo löytyy, mutta sen kanssa alkaa ideat olla jo loppu.
Ongelmaa ei ole, vaikka sunnuntaina kisoissa siltä vaikuttikin. Penni teki tänään 8 täydellistä puomin kontaktia. Se siis osaa, ongelma taitaa olla kisavireessä, ja sen aiheuttamassa sähläämisessä, siis sekä ohjaajan että koiran osalta. Onneksi seuramme järjestää parit kisaharjoitukset vielä tässä kuussa, päästään "kisatilanteeseen" tekemään näitä puomisuorituksia.
Pitsin puomia, tai siis nopeutta siihen, treenattiin tänään hetsaamalla, ja saatiin oikein hyviä tuloksia! Vauhti oli melkoinen myös alasmenolappeella, ja se meni suoraan 2on2off-asentoon epäröimättä. Tätäkään oivallusta ei olisi saatu aikaan ilman erinomaista treeniseuraa, kiitos siitä!
Perjantain kisaharjoituksia odotellessa ollaan lähinnä nautittu lenkkeilystä, käytiin pitkästä aikaa Enäjärvelläkin ottamassa vähän aamuaurinkoa. Kauniimpaa lenkkipaikkaa saa hakea!
Niin siinä vaan kävi, että omista epäilyistäni huolimatta Pitsi ponnahti tänään kolmosluokkaan! En oikein vieläkään usko tätä todeksi, mutta sertiruusuke tuossa koirien potretin päällä nyt komeilee, ja kisakirjaankin on tämä asia merkattu, tarkistin ainakin kahdesti.
Kisat olivat Janakkalassa, samassa hallissa jossa oltiin Pennin kanssa joskus viime vuoden joulukuussa. Matkaahan tuonne oli aikas paljon enemmän kuin muistin, jotenkin luulin, että Janakkala on siinä heti Tampereen jälkeen, mutta ehei, sehän on vasta Hämeenlinnan jälkeen. Matkaseurakin joutui harmillisesti perumaan tulonsa päivää ennen kisoja, joten ihan kolmestaan sitten koirien kanssa köröteltiin taas kerran. Videoitakaan ei siis ole, kun ei ollut ketään kuvaamassa. No, ensi kerralla ainakin muistan tsekata kartasta kisapaikan sijainnin ennen kuin ilmoittaudun...
Tuomarina oli Ritva Herrala, jonka radat olivat vähän sellaisia piilovaikeita; etenkin nopean ja irtoavaisen koiran kanssa oli kyllä linjaamisessa tekemistä. Kahdella ekalla radalla saatiin se melkein nolla, eka rata kilpistyi pujotteluun, toka takaakiertoon, jossa olin itse huolimaton (en katsonut koiraa) ja koira sitten punki itsensä meikäläisen jalan, käden ja siivekkeen välistä jollain mystisellä tavalla. Pitsi kulki niin rivakkaa vauhtia, että etenkin ekan radan lopussa olin jo hätää kärsimässä, kun ei takaa leikkaamalla meinannut enää ehtiä mukaan!
Kolmannella radalla se sitten napsahti, meidän viimeinen nolla kakkosista. Vauhti oli huikean hyvä, etenemäksi tosin jäi vain 3,7 m/s, koska meikäläisen liian ronskista törkkäyksestä johtuen Pitska meinasi irrota väärälle esteelle, juoksi 7 m väärään suuntaan, kääntyi kutsusta ympäri ja juoksi sen 15 m takaisin oikealle esteelle. Puoli sekuntia hävittiin voittajalle, mutta eipä haittaa, seitsemän osallistujan kisassa myös toiseksi sijoittunut sai LUVAn. Ja palkintoja, ainakin lelun ja lahjakortin.
Ratojen plussat ja miinukset, sekä kuva kolmosluokan kääpiöpinseristä, joka tällä hetkellä makaa sohvalla onnellisena, vatsa täynnä juustohampparia:
+ Lähdöt onnistuivat täydellisesti. Pitsi istui heti ekalla käskyllä ja odotti levollisena ihan juuri niin kauan kuin käskettiin.
+ A-este 100% oikein juostu kummallakin agiradalla! Jee!
+ Vauhti oli hirmuisen hyvä, ja koiran keskittyminen, tätä lisää!
+ Puomin se tuli reippaasti koko matkan, ei kuitenkaan etujalat maahan asti.
- Puomilla täytyisi saada ne etutassut maahan saakka, tätä pitää harjoitella!
- Oma ohjaussuunnitelma ei aina ollut ihan juuri Pitsille optimaalinen, pitää siis edelleen yrittää kehittää omaa radanlukutaitoa ja kokeilla rohkeasti takaa ohjaamista ym.
- Pitää katsoa koiraa, vaikka on NIIN VITUN KIIRE, vai miten se OMD-ohjaustekniikka nyt meni...
Ei sitä nyt sateessa voinut kuvaa ottaa, siksi Astran etupenkki.
Nyt pitäisi sitten miettiä Pitsillekin kolmosen kisoja, huhhuh! Ja miten ihmeessä onnistun samalla rataantutustumisella tekemään ohjaussuunnitelmat sekä Pennille että Pitsille, aargh!
Piirinmestaruuskisoissa puuhailtiin koko viikonloppu, perjantaina ensin pystytystalkoita, lauantaina kisailin itse ja talkoilin siinä sivussa, ja sunnuntainakin olin talkoissa. Kokonainen kisaviikonloppu on melkoinen ponnistus kahdelta pieneltä seuralta, ja hienosti kyllä väki jaksoi painaa hommia! Kiitostakin saatiin kisaajilta järjestelyistä, ja se tietysti lämmitti kaikkien mieltä.
Kisat pidettiin Harjavallan palveluskoirakerhon kentällä Hosiossaaressa, on se vaan niin ihana paikka lenkkipolkuineen! Perjantaina lenkkeiltiin poluilla vitosen kiekka, josta puolet kaatosateessa. Penni vähän kylmettyi ja meni ilmeisesti selästään hiukan jumiinkin, täytyy varata sille hieroja.
Omalla kohdalla kisat menivät ihan kohtalaisesti, vaikkei koiruus ihan parhaimmillaan ollutkaan. Se oli vähän hitaan oloinen, erityisesti pujottelussa, ja siitä johtuen sähläsinkin pujottelun kahdella ekalla radalla; yritin kovasti auttaa, kun homma näytti niin vaivalloiselta, mutta seurauksena koira tupsahti kepeiltä ulos. Viimeisellä radalla (josta myös video) maltoin mieleni, ja köpöttelin kiltisti radan loppuun Pennin kanssa. Tuloksena meille hyppärinolla, aikaa jäi käyttämättä 0,11 sekuntia, eli se oli Pennin toinen SM-nolla tälle kautta. Ei kovin hienoa, eikä hyvän tuntuista, mutta nolla mikä nolla.
Tällä radalla olin tyytyväinen alkuhässäkkään, jossa olisi moni asia voinut mennä pieleen, muttei mennyt. Toinen kiva kohta oli mielestäni tuo takakulman hypyiltä viimeiseen putkeen, ensinnäkin uskalsin tehdä persjätön ennen muuria, ja toisekseen selvitimme putkiansan varsin mallikkaasti ja vielä ihan vauhdillakin. Olin ensin ajatellut niistoa, mutta se on kyllä riskialtis putkensuun ammottaessa kutsuvana, ja varmasti hitaampi kuin tämä pakkovalssi-jaakotus, jonka siihen sitten hetken mielijohteesta tein. Pemu oli kiltti ja kuuliainen, ja ihan innostunutkin, vauhti vaan varisi upottavaan pohjaan ja jäykkiin lihaksiin. Etenemä nollan tuottaneella hyppärillä oli tasan 3,7 m/s.
Piirinmestaruuskisassa Pennin sijoitus oli 7/36, olen tähän hyvin tyytyväinen, saatiin sentään edes tulos! Kisassa siis huomioitiin kahden viimeisen radan hteistulos, joista hyppäriltä saimme nollan ja agiradalta keppivitosen + yliaikaa.
Sunnuntai aukeni sumuisissa merkeissä, mutta alkoi se aurinkokin sitten lämmittää. Kisat vietiin loppuun kunnialla, vaikka toimistotätejä vähän väsyttikin, ja loppusiivouksen jälkeen saikin karauttaa kotiin pesemään koko viikonlopun pyykkejä ja valmistautumaan alkavaan syyslukukauteen.
Kotona ollaan, kaikki ehjinä ja elossa, eikä edes mokailtu kauhean pahasti!
Lähdössä matkaan
Kisapaikalle kurvattiin perjantai-iltapäivällä, ja se ehtoo sujuikin sitten rattoisasti tuttujen kisasuorituksia katsellessa. Penniä en perjantain lämmittelyradoille ilmonnut, mutta se kävi kuitenkin tutustumassa kisakenttien pohjaan, siis kumirouhetäytteiseen keinonurmeen.
Retkueemme majoittui Nallikarissa vuokramökkiin, joka oli tosi viihtyisä ja siisti, kuten koko alue muutenkin. Koirapuistoakin kävimme kokeilemassa, mutta Pemu ei oikein tajunnut mitä siellä olisi pitänyt tehdä. Nukkumaan kiipesimme tikkaita pitkin möksän parvelle, hyvin tuli uni kummallekin katonrajassa!
Penni parvella. Hyvin se sinne saatiin, koira kainaloon ja tikkaille!
Lauantaina kisailtiin joukkuemestaruuksista, Penni starttasi joukkueemme ekana koirakkona vuoronumerolla 68. Sen verran minijoukkueita oli kisaan ilmoitettu, ja kun jokainen tiimimme jäsen sai tuloksen, oli lopullinen sijoituksemme 19.! Homma luonasi siis aivan yli odotusten, vaikkei oma suorituksemme kovin loistelias ollutkaan.
Rata vaati todellista tarkkuutta, ja nollia tehtiin melko vähän, mestaruuskin irtosi plusmerkkisellä tuloksella.
En tiedä johtuiko se jännityksestä, väsymyksestä vai mistä, mutta hengästyin joukkueradalla aivan tuhottomasti, ja pelkäsin kuukahtavani ennen maaliviivaa. Suorituksemme ei ollut mistään kohtaa sujuva, mutta virhepisteiltä vältyttiin puoliväliin asti, kunnes Penni päätti tulla putkesta takaisin. Olin ohjannut sen takaa leikkaamalla suoraan putkeen ja antanut ihan tavanomaisen putkijarrun, jostain syystä se tulkitsi asian niin, että kannattaa kääntyä ympäri puolessa välissä putkea ja tulla ulos. Tästä meille 5, nollaa ei olisi saatukaan ajan puolesta. Koira tuntui yllättävän hyvältä, minä en, mutta taistelin radan loppuun ja selvisimme niistäkin vaaranpaikoista, joista eniten virhepisteitä ja hylkäyksiä koirakoille napsahteli.
Radan jälkeen vähän harmitti oma alisuoriutuminen, mutta toisaalta olin joukkuetuloksesta hirveän iloinen. Illalla juhlittiinkin grillaamisen merkeissä kääpinniporukalla kunnialla selvitettyä kisapäivää sekä Elvis-kääpiöpinserin joukkuekultaa, onnittelut heille arvokisamitalista!
Sunnuntaina olo oli paljon virkeämpi, kun saatiin nukkua hiukan pitempään, ja fiilis yksilökisaan lähtiessä oli eilistä rennompi. Joukkuekisa jännitti siksikin, että siinä on aina vastuussa enemmän kuin itselleen ja omasta tuloksestaan, yksilöissä voi ottaa omat riskinsä ja kerätä niiden voitot tai tappiot ihan keskenään. Lauantaina oli jo harjoiteltu lähtökarsinoissa olemista ja muita arvokisoille ominaisia kuvioita, joten niistä selvittiin ongelmitta. Karsinat itse asiassa sopivat Pemulle hirveän hyvin, se sai pienen rauhoittumishetken siinä ennen radalle menoa.
Yksilörata oli paikoin suoraviivainen ja paikoin todella söheröinen, ja etenemävaatimukseksi Moilanen oli asettanut napakat 4,2 m/s. Pennihän ei ole koskaan noin lujaa mennyt, joten päätin heittää nollapaineet menemään ja tykittää täysillä. Radan alkua oli mahdoton suorittaa lentävällä lähdöllä hyvin, joten jätin koiran lähtöön seisomaan silläkin riskillä, että se varastaa. Tällaista lähtöä ei siis olla tehty sitten Kuopion-reissun, ja sehän taisi olla joskus helmikuussa? Lähtö kuitenkin onnistui, ja selvitimme ekat putket ihan hyvällä ajoituksella. Takaosan tiukoista kurveista ja lyhyistä etäisyyksistäkin selvittiin, eikä aivan aidan vierelle sijoitettu pujottelukaan tuottanut ongelmia. Rata sujui kyllä sellaisessa flow-tilassa, etten kovin montaa kohtaa sieltä muuttaisi, koira kulki, ajoitukset natsasivat ja suunnitelma toimi kuin junan vessa, ainakin loppusuoralle asti. Radan lopulle olin suunnitellut, että muurin jälkeen joko pyöritän hitaamman kautta tai teen persjätön ja valssin, mutta kiireessä tehty päätös kostautui; jänistin siitä persjätöstä ja juoksin tekemään valssia vähän väärään paikkaan, avasin valssin vähän väärään suuntaan, ja hups, miltei törmäsin väärään esteeseen, jonka koira tietenkin hyppäsi. Hyllytimme siis kolmanneksi viimeisellä esteellä muuten oikein sujuvan radan.
Hylkääntyminen harmitti yllättävän vähän, en ollut haaveillut finaalipaikasta muutenkaan, eikä meidän aikakaan olisi välttämättä puhtaaseen nollaan riittänyt (se vaadittiin finaaliin pääsemiseksi). Suoritus sinänsä oli kuitenkin niin mahtavan tuntuinen, että melkein liikutuin ihan puhtaasta onnistumisen ilosta. Mistä sitä saisikin aina näin rohkean ja päättäväisen fiiliksen päälle kisaradalle, ja miten olinkin tuon tsempin itsestäni löytänyt koko vuoden jännittävimmässä kisassa?
Pennille täytyy kyllä nostaa hattua, koiraparka istui autossa yhteensä 14 tuntia, nukkui jossain pirskatin parvella, kökötti 3 päivää kisapaikalla häkissä ja edelleen vaan toimi kummallakin radalla hienosti ja vauhdikkaasti. Se ei ottanut häiriötä kolmesta vierekkäisestä kisaradasta, tosi kovalla soineesta musiikista, yleisöstä, yleisössä pyörineistä koirista eikä mistään muustakaan. Etenkin lauantaina koiria karkaili radoilta jonkin verran, joten joillekin se häiriö oli selvästi liikaa. Kokonaisfiilis kisojen jälkeen on todella positiivinen, me tehtiin omaan tasoomme nähden hieno suoritus karsintaradalla ja selvittiin koko reissusta kunnialla.
Onnistuneet fiilikset yksilökisan jälkeen.
Nyt Pemu saa viettää kolmisen viikkoa ansaittua agilomaa, pitää sterkatunkin nartun taukonsa joskus pitää. Koira on toipunut rankasta reissusta muuten hienosti, mutta pompottaa ajoittain lenkillä oikeaa takajalkaansa, siis jättää sillä askeleen väliin. En tiedä syytä moiseen, eikä sellaista ole aiemmin ilmennyt, joten hierojaa olen hätyytellyt ensi töikseni tänään aamulla. Iloisesti tuo kuitenkin lenkkeilee ja venyttelee, en usko, että vaiva on kovin vakava.
Nallikarin santaa, näyttää lämpimältä, mutta tuuli niin että tukka meinasi irrota.
Penni biitsillä vilusta kankeana.
Medien finaalin rataantutustuminen vihdoin aurinkoisessa säässä.
Kun koira saadaan kuntoon ja tauko on lusittu, alkaakin ensi vuoden nollametsästys! SM-kisat 2016 pidetään Nastolassa, matkaa on siis onneksi hiukan vähemmän kuin tänä vuonna. Kotonahan oltiin siis vasta maanantain puolella kahden ja kolmen välillä aamuyöllä, pitihän ne finaalit loppuun asti katsoa, kun kerran kisoihin oli lähdetty.
Huomenna me sitten laitetaan Astran nokka kohti pohjoista, ja suunnataan Ouluun agilityn SM-kisoihin. Penni on valmistautunut koitokseen ottamalla rennosti ja lenkkeilemällä suht kevyesti, agia ei olla tehty sitten edellisen treenipäivityksen. Koira on siis ladannut akkujaan, ohjaaja on lähinnä tehnyt kouluhommia ja aina kahvitauoilla hakenut oikeaa kisafiilistä katselemalla taitavien ihmisten upeita kisa- ja treenivideoita. Löysinpä youtubesta yhden kivan ohjaushaasteenkin, jonka voisin toteuttaa jossain vaiheessa kesää, videoituna tietenkin.
Matkaan suunnataan siis aamulla aikaisin, ja Seinäjoelta poimitaan lisää väkeä & kääpiöpinsereitä kyytiin. Google maps näyttää matka-ajaksi kuusi tuntia ja 25 minuuttia, Parkanon kautta ajettuna. Vältän aina sitä Karvian mutkaista pikkutietä, siellä on lähes joka kerta kohdattu jotain ylimääräisiä metsäneläimiäkin ajokaistan puolella.
It's a long way to Tipperary. Pietarikin olisi lähempänä.
Ai että jännittääkö? Sanoisin, että sopivasti, saman verran kuin mihin tahansa kisoihin mennessä. Kukaan tuskin meidän suoritusta katsoo sen enempää kuin muidenkaan, eikä minkäänlaisia menestyspaineita tietenkään ole, joten voidaan tehdä ihan vaan omaa juttuamme, kuten aina. Toivottavasti radat eivät ole ihan käsittämättömän vaikeat, meidän tekninen osaaminen kun ei ole ihan huippuluokkaa edelleenkään. Tavoitteena meillä on saada joukkueradalta yleensäkin tulos, ja yksilöradalta olisi kiva saada ratavirheetön suoritus. Ihanneaika tulee varmasti olemaan tiukka, siihen sitten ehditään, jos ehditään, mutta parhaamme tehdään joka tapauksessa.
Nyt pitää jatkaa pakkaamista, jonkin verran ilmeisesti pitää ottaa vaatetta mukaan, Foreca lupailee Ouluun vähän reilua kymmentä astetta, jonkin verran sadetta ja pikkuisen tuultakin. Kisoista on luvattu järjestää livestreamit, Penni on radalla lauantaina klo 9 ja 9:30 välillä, rata 2/minit, ja sunnuntaina klo 10:50 ja 11:15 välillä, rata 3/minit. Yksilökisassa Pemun lähtönumero on 121, oikein mainio paikka meille.
Lauantaiaamuna koitti odotettu hetki, pakkasin pinsut autoon ja suuntasin kohti Sysmää jo kukonlaulun aikaan. Tarkoitus oli körötellä Porista Päijänteen rannalla sijaitsevaan Sysmä Campingiin n. neljässä tunnissa, mutta matka venähti viiteen tietöistä johtuen. No, tulipahan heti aamutuimaan järvi-Suomi tutuksi, kaunista oli, vaikka väsyttikin.
On the road again.
Perillä suunnattiin heti mustaruskeita pikkukoiria vilisevään ryhmäkuvaan, ja sieltä Kimmon verijälkikoulutukseen. Homma käytiin ensin teoriassa läpi, ja sitten suunnattiin metsään kokeilemaan käytäntöä. Otin matkaan Pennin, joka osoittautui ihan näppäräksi jälkikoiraksi; se pysyi jäljellä, keskittyi hommaan ja eteni välillä turhankin vauhdikkaasti kohti sorkkaa! Tätä pitää ehdottomasti päästä kokeilemaan uudestaankin, tämmöinen zen-olotilaa vaativa nenänkäyttöharrastus sopii varmasti vilkkaille koirille kuin nenä päähän! (Pyykkipojat, veri ja pesusienikin on jo hankittuina!)
Jäljestyksen jälkeen Pitsi pääsi näyttelytreeneihin, ja ruuan jälkeen käynnistyivät olympialaiset. Joukkueemme jäi viimeiseksi, mutta mitäs tuosta, hauskaa oli ja kylkiluut rytkyivät sählyn tiimellyksessä! Ammunnassa sain täydet pisteet, pitääköhän tässä ruveta metsästystä harkitsemaan harrastukseksi? No jaa, ne elukat kuulemma liikkuu siellä metsässä, ovat siis vähän vaikeampia saaliita kuin siideritölkit.
Pitsin uusi posekuva, ikää siis 2 v 8 kk (Kuva M-L Kurvinen)
Iltajuhlassa kerrattiin vuoden kohokohtia ja jaettiin palkintoja, mekin saatiin omamme. Ne kyllä lämmittivät mieltä, koska Pitsin valioitumista ei silloin tammikuussa oikein AD-porukalla päästy juhlimaan. Nyt iloittiin kuitenkin kaikkien tuloksista yhteisesti, ja kilvoiteltiin jos jonkinlaisissa lajeissa, joista ei sitten enempää ole mainittavaa. Eikä toivottavasti kovin paljoa valokuviakaan.
Päijänteen rannalla palkintojen kera
Pinsut poseeraa, tosin vähän huonosti.
Sunnuntaina oli kiihdytyskisat ja mätsäri, ja ruuan jälkeen köröttelin taas kotiin. Pitsi reissasi kuin vanha tekijä, Penni ei oikein 4½ tunnin ajomatkaa osannut arvostaa. Penni sai leirillä osallistua kaikkiin aktiviteetteihin siinä missä Pitsikin, vaikkei AD-koira olekaan, ja sekös oli Pennistä mukavaa.
Reissu oli rankka ja ajomatka pitkä, mutta todellakin kaiken sen arvoinen. Oli hauskaa nähdä muita tiimiläisiä pitkästä aikaa, ja ohjelma oli kyllä huolella koostettu ja suunniteltu. Paikkana Sysmä Camping oli vallan mainio, ruoka oli hyvää, yrittäjä erittäin palveluhenkinen ja säätkin suosivat. Tänne tullaan ensi vuonna uudestaan!
Tämä viikko on vietetty suunnitellusti maalla, jopa korvessa, ihanien sukulaisten lainaamalla mökillä tai oikeastaan huvilalla. Olemme sanoinkuvaamattoman kiitollisia siitä, että saamme möksällä vuosittain lomailla, se on kyllä oikea kesän kohokohta ja varsin odotettu tapaus joka vuosi.
Ennen mökille lähtöä kurvasin kuitenkin vielä Noormarkkuun, siis edullisesti ostamaani peruutuspaikkatreeniin Reetan agitunnille. Hallia oli uusittu, siis ainakin eristetty, mutta aiempaa vaaleampia seiniä lukuun ottamatta se näytti ihan samalta kuin ennenkin.
Treenirata oli suunnilleen kakkosluokan vaikeusastetta, ja sujui itse asiassa aika hienosti meiltä. Yksi kohta tuotti ongelmia, mutta se oli odotettavissakin, siinä nimittäin tarvittiin sekä jaakotusta että putki-kontakti-erottelua, joista kumpikaan ei ole meidän vahvinta osaamista. No, niitä sitten harjoittelemaan!
Muuten meno oli kivaa ja sujuvaa, sain jopa mielestäni aika onnistuneita ajoituksia radan loppuvaiheen valsseihin. Näissä kuulemma koiran vauhti pysyy hienosti yllä myös kääntyessä, kunhan vain itse olen ajoissa.
Mökille kurvattiin heti agitreenin jälkeen, ja tunnelma jokirannassa oli suorastaan raukea:
Mökillä keskityttiin muutenkin lähinnä rentoutumiseen, ruokakin nautittiin kertakäyttölautasista, ja sauna lämmitettiin melkein joka ilta. Pitsi ei kyllä saunaan päässyt, ja sitä vähän harmittikin, mutta se pääsee sitten taas kotona tuohon vähän turvallisempaan sähkösaunaan.
Pihapiiri mökillä on aika hulppean kokoinen, joten koirat saivat nautti siitä täysin rinnoin. Frisbeegolfin pelaamisen ajaksi koirat oli vietävä sisälle, lentävät kiekot kiinnostivat hiukan liikaa.
Penni on ihan relax.
Eihän noin mahtavaa, tasaista nurmikenttää tietenkään maltetttu olla hyödyntämättä, vaan olihan meillä myös pujottelukepit ja yksi tunneli mukana. Pikkukoirat kun ovat siksi käteviä, että niille kelpaa tuommoinen Ikean leikkitunnelikin, kunhan se vain ei tuulen mukana hilpaise joelle.
Kauheasti en toki koiria prässännyt, lomaa niilläkin oli, joten vinkuleluleikin ohella sitten otettiin vähän leijeröintiä, ja tee-se-itse -hyppyesteellä vähän niistoakin. On se vaan helppoa, kun koira palkkautuu lelulla, ihan eri tekemisen meininki!
Kyllä maalla vaan on mukavaa, täytyy tässä rivitalohelvetin sohvalla naputellessa vaan toivoa, että muutto omakotitaloon haja-asutusalueelle saapuu meidänkin kohdalle mahdollisimman pian. Lapsen ja koirien riemua muistellessa ei paljon tee mieli pienelle rivarin takapihapläntille palloa potkimaan.
Nyt ollaan siis möksältä kotiuduttu, ja sunnuntaina olisi kuulemma agikisatkin. En yleensä harrasta viime hetken treenejä, mutta nyt tekisi mieli mennä ottamaan pari keinua.... Hmm, ehkä annan koiran lepäillä ja menen sunnuntaina suoraan kisoihin, onhan meillä sitten tiistaina se kauan odotettu Jänesniemen yksärinpuolikaskin.
P.s. Penni pääsi WeCAn kaupunkitaistelujoukkueeseen jo kolmantena vuotena peräkkäin jippiaijee, ja silleen. Agilitykaupungin herruudesta taistellaan siis 30.8. Harjavallassa.
Ihan alkuun on pakko heti riemuita: Pitsi oli ROP! Vihdoinkin! Meidän ikuinen kakkonen (tai välillä kolmonen) oli tämän päivän ansaittu voittaja.
Tuuriin ilmoitin Pitsin kahdesta syystä; ensinnäkin siksi, että tuomarin ollessa FinnSieger-listalla, oli mahdollisuus napata luokkavoiton osuessa kohdalle ns. FinnSieger-kiinnitys. Toisekseen ilmoittauduimme siksi, että armas aviomieheni innostui reissusta Tuurin legendaariseen kyläkauppaan, ja mikäs sen mukavampaa, kuin koko perheen kesäretki.
Näyttelypaikkana toimi kyläkaupan viereinen hiekkakenttä, joka oli paikoin valitettavan epätasainen. Siis suomeksi sanottuna, meidän kehässä oli kaamea monttu. Muuta valittamista en järjestelyistä keksi mitenkään, henkilökunta oli ystävällistä, kehäsihteerit tehokkaita ja kovaäänisiä, vessat aivan taivaallisen siistit ja vesipisteitä löytyi. Kahvi jäi tällä kertaa testaamatta, mutta jäätelö oli hyvää.
On se vähän epätodellisen näköinen tuolla taustalla.
Kääpinnejä oli ilmoitettu 20 kpl, joista suurin osa oli narttuja. Pitsi oli ainoa valionarttu, ja FinnSieger-kiinnitys napsahti siis meille melko vaivattomasti (tarvitaan luokkavoitto + ERI + SA). Yksilöarvostelussa koira oli innokas kuin kuraan kuollut kuttu, lämmintä oli 28 varjossa, eikä etenkään liikkuminen huvittanut kovinkaan paljoa. Nostettuani koiran pöydälle tarttui tuulenpuuska tuomaritelttaan (pöytä oli aivan teltan vieressä varjossa), joka alkoi uhkaavasti pyrkiä pöydällä pönöttävää Pitsiä kohti! Tapaturmilta onneksi vältyttiin, ja tuomari totesi että tässähän tulee luonnetesti tehtyä samalla, reippaana pysynyt Pitsi onneksi läpäisi sen. Muutenkin tuomari kehui Pitsin esiintymistä, siitä kuulemma näkee, että harjoiteltu on, ja joskus käyty näytilläkin. No joskus kyllä joo...
Arvostelu:
Hyvä koko & sukupuolileima. Tyylikkäät ääriviivat. Kuono-osa voisi
olla hieman voimakkaampi, muuten hyvä pää. Vahva, kuiva kaula. Hyvä,
laskeva ylälinja. Hyvin kulmautunut. Liikkuu riittävällä askelpituudella
& kiinteällä ylälinjalla.
VAL ERI 1 SA PN 1 ROP
Vasemmalla VSP "Simo" eli A'dreams Black Dynamite, oikealla ROP-Pitsi.
Arvostelu on mielestäni aivan Pitsin näköinen, askelpituutta taisi tänään rajoittaa se kuumuus. PN-kehässä koira vasta syttyi ravaamaan, ja kun sieltä jatkettiin ROP-kehään, oli meininki parhaimmillaan.
Ryhmäkehään jäätiin tietysti, siellä tuomaroi Paula Heikkinen-Lehkonen, joka piti Pitsistä sen verran, että nosti sen jatkoon kahdeksan parhaan joukkoon, muttei kuitenkaan sijoittanut enää neljän parhaan joukkoon. Tämä oli jo paljon enemmän kuin olin odottanut, kääpinnit kun eivät ole se kakkosryhmän näyttävin rotu, ainakaan koon tai turkin osalta.
Oli todella hienoa ja jännittävää saada viedä oma koira ryhmäkehään muiden voittajien joukkoon, vaikkei sieltä menestystä tullutkaan. Hieman kiire sinne kyllä tuli, aikaa valmistautumiseen oli alle minuutti, ja olin tietenkin riisunut puolet vaatteistani ja lykännyt koiran häkkiin viilennysloimeen puettuna. Mukaan kuitenkin ehdittiin, eipähän ehtinyt koira läkähtyä auringossa.
ISO kehä, pieni koira.
Jatkossa ollaan, ja vieruskaveri röhkii.
Retki oli siis sangen onnistunut, mies ja lapsikin viihtyivät sekä näyttelyalueella että kyläkaupan puolella. Itse en sinne kauppaan asti ehtinyt tietenkään, pitihän jonkun aina vahtia koiria, mutta kaipa sitä krääsää saa täältä Poristakin ostettua.
P.s. En sitten millään muotoa voi ymmärtää, miksi tuollakin näyttelyssä jouduttiin kuuluttamaan ihmisten perään, kun olivat jättäneet koiran autoon! 28 asteen helteessä! Vieläpä koiraharrastajat, joiden pitäisi jotain ymmärtääkin, saisivat hävetä!
Raumalaisten sanomalehti tuli, kuten oli luvattukin, ja siellähän se Pitsi komeili keskellä etusivua. Haastattelun osuus lehden sisäsivulla oli onneksi aivan minimaalinen, mitään kovin järkevää en siinä kesken kilpailuluokan ehtinyt lehtimiehille sepustaakaan. Koira olisi toki ollut enemmän edukseen vähän toisenlaisella poseerauksella, mutta iloinen pomppu nyt ilmaisee ainakin sen, että koirilla on näyttelyissä oikeasti ihan hauskaakin, ei se ole vain sitä otsa kurtussa pyörimistä.
Tänään aamulla kävin treenaamassa ulkokentällä, ja orastavasta helteestä, kiukkuisista mäkäräisistä ja liukkaasta nurmesta huolimatta meillä oli kyllä taas niin mukavaa! Kyllä ulkoilmassa vaan pääsee ihan erilaiseen tunnelmaan kuin hallissa, ja koiratkin kulkevat nurmella mukavan sutjakkaasti.
Suuruudenhulluudessani rakensin tietysti oikein täysmittaisen radan, joka oli lyhennetty mukaelma pari vuotta vanhasta, Heini Stenbergin suunnittelemasta treeniradasta pienin muutoksin:
Esteistä 1 - 4 selvittiin pakkovalssein, kumpikin koira teki ne mukavasti. Pitsin kanssa ongelmia tuotti hyppy 2, se hyppäsi sen helposti todella pitkäksi ja kävi pyörähtämässä puomin edustalla ennen kolmoselle kurvaamista. Pelkkä kutsuminen ei riittänyt, se vaati pienen vekin ennen kakkosta kääntyäkseen kunnolla. Kyllä se vaan pitäisi meikäläisenkin jo uskoa, että sen koiran kanssa on tehtävä asiat jo paljon ennen estettä, eikä sitten kun maito on jo maassa ja koira jossain 8 metrin päässä!
Hypyllä 7 kierrätin koirat ulkokautta, ja siitä alkoikin radan juokse-tai-kuole -osuus. Tässä nimittäin on tarkoitus tehdä kaksi persjättöä, eka hypylle 8 ja toka hypylle 9, ja kympillekin pitäisi vielä ehtiä valssiin, että koiran saa sulavasti oikealla kintaalla hypylle 11 ja putkeen. Kumpikin teki oikein hyvin, ja ehdin itse yllättävän hyvin myös vikkelämmän Pitsin kanssa. Hiki tuli kumminkin.
Radan opetettava asia oli hypyllä 14, koiran tullessa putkesta juoksin ko. hypyn takaa vetämään koiran pakkovalssiin (punainen nuoli). Linja on suorin mahdollinen ja sangen sujuva, kokeilkaa vaikka! Molemmat hoksasivat homman hyvin, kokeilin itse edetä sekä 14:ta etu- että takapuolelta, ja takaa kulkeminen taisi olla koirille selkein vaihtoehto. Pitsi ainakin luki heti puomin, kun näki minun pinkovan sitä kohti. Tätä jippoa pitää vielä harjoitella lisää!
Loppuosaan tehtiin vielä persjättö esteelle 15, ja nro 17 kierrätettiin taas ulkokautta. Mukavan vauhdikkaita ja sujuvia linjoja siis! Olen aina tykännyt Heinin radoista kovasti, jo silloin kun olimme Pennin kanssa ihan agiharrastuksen alkutaipaleella.
Iltapäivällä käväistiin Pet Porissa säästämässä niin maan perusteellisesti, siellä oli osta 3 maksa 2 -tarjous, ja me ostettiin tietenkin sapuskaa. Naudanmahan lisäksi mukaan tarttui kolme pientä säkkiä Taste of the Wildia.
Olen markkinoinnin uhri.
Olen aina pitänyt tätä ruokamerkkiä todellisena markkinoinnin riemuvoittona, nyt nähdään miten se lunastaa lupaukset käytännössä! Koiran rinnastaminen villeihin sukulaisiinsa, luonnollisuuden korostaminen (onkohan sitä sisällössä?) ja massasta voimakkaasti poikkeava tuotepakkaus kertovat, että nyt on käytetty ihan oikeaa mainostoimistoa brändäämiseen. Myös ainesosaluettelo kuulostaa niin hyvältä, että on vaikea uskoa sen olevan totta:
Paahdettua ankkaa, bataattia, viiriäistä, tomaattia ja marjoja. Kelpaisi kyllä meille ihmisillekin! Kotona vasta äkkäsin, että tämähän on kokonaan viljatonta tavaraa, toivottavasti ei ole liian väkevää koirien mahoille. Maistuvaakin sen pitäisi kuulemma olla, mutta ihmekös tuo, tähän on nimittäin lisätty suolaa. Ostopäätökseen taisi tällä kertaa vaikuttaa kaikkein eniten ympäri kauppaa juokseva, kiljuva 2-vuotias, jonka takia päätös oli tehtävä nopeasti. Se siitä bärndäyksestä!
Lauantaina suunnataan sitten koko perheen voimin Tuurin kyläkaupalle Miljoonakoiraan, markkinoinnin riemuvoitto kai sekin. Kääpiöitä on ilmoitettu parisenkymmentä, ja jaossa on FinnSieger-kiinnityksiä. Säätiedotus lupaa poutaa ja 27 astetta, saas nähdä miten Pöystien käy...
Tänään päästiin pitkän (?) talven jälkeen ekaa kertaa oikein retkeilemään koko perheen voimin. Suuntana oli Eurajoen Pinkjärvi, ja sen viiden kilometrin pituinen retkeilyreitti laavuineen.
Laavulla huilattiin ja evästettiin, koirien eväät unohtuivat kotiin, joten nekin saivat makkaraa. Olivat varmaan pahoillaan!
Valjaskoirat valjaissaan: luonnonsuojelualueella koirat tulee pitää kytkettyinä.
Keli oli ihanan aurinkoinen, vältyttiin sekä käärmeiltä, että tappajahyttysiltä!
Rannassa oli jänniä hajuja, ehkä vesirotta, piisami tai jopa majava?
5 km rengasreitti on merkitty punaisella. Merkitkin oli uusittu hiljattain, ja ne näkyivät kyllä huomattavasti paremmin kuin vanhat!
Alueella oli paljon konkelopuita, myös pitkin polkuja. Niiden ylitykset ja alitukset käyvät kyllä kuntojumpasta.
Rengasreitti on paikoin hiukan vaikeakulkuinen, ja alkupäässä vaatii jopa hiukan kiipeämistä kallioilla. Koirille teki kyllä hyvää liikunta epätasaisessa maastossa, eivät ehtineet paljon muuhun keskittyä kuin kulkemiseen ja metsän tuoksuihin.
Vähän ennen reitin puoliväliä tulee vastaan laavu, ja myöhemmin vielä toinen, joilla kummallakin on myös nuotiopaikka, klapeja ja puucee. Vuotavan laavulle (isompi, ylh. ekassa kuvassa) pääsee myös lyhyempää reittiä pitkin, n. 1,5 km suuntaansa.
Lisätietoja Pinkjärvestä ja näppärästi muistakin retkeilyreiteistä löytyy vaikkapa sivustolta Luontoon.fi.
