Pääasiassa pujottelua

Normaalista periaatteesta poiketen Penni treenasi kisojen jälkeisenä maanantaina, ja oli niin hyvä, että ohjaajaa melkein nauratti radalla. Se pujotteli ihan täydellisesti, ei mitään haparointia tai muuta, ja oli muutenkin oikein tirheä ja nopea. On kyllä hieno tunne, kun koira kiitää kuin ajatus! Voi kun tähän fiilikseen päästäisiin joskus kisoissakin. Kisoista puheen ollen, ilmoitin Pemun sunnuntaiksi Lempäälään. Siellä on vain yksi luokkanousumahdollisuus, mutta mitä siitä, haluan nyt harjoitella sitä pujottelua kisatilanteissa. Epiksiinkin toki voisi mennä, mutta tiedän, etten yksinkertaisesti pääse epiksissä samaan mielentilaan kuin virallisissa kisoissa, ja siitä meikäläisen mielentilasta se homma nyt tuntuu olevan kiinni.

Pitsi treenasi keskiviikkona, ensin itsekseen pujottelua, ja sitten ryhmässä rataa. Pujottelutreenistä on videokin, eipä siinä ihmeitä ole, samaa hommaa enimmäkseen, mutta onpahan jotain todistusaineistoa.

Välillä tulee oikosulkuja, ja joudutaan palaamaan helpompaan, mutta se kuuluu asiaan. Mrs. Garret painottaa dvd:llään, että n. joka 5. toisto pitäisi tehdä niin, että koira palkataan ekan keppiparin jälkeen, jotta sisäänmenon arvo säilyy. Näin olen yrittänyt tehdä, mutta näköjään harvemmin kuin joka viides kerta. Pitää siis skarpata siinä. Lisäksi koiran katse kiinnittyy liikaa muhun, ehkä voisi ajatella palkkaa valmiiksi tuonne eteen avustajan vartioimana? Hyvä tästä varmaankin tulee, ainakin koiralla on hauskaa! Kauhean kiva olisi useammin päästä pujottelua harjoittelemaan, muttei se ole ihan niin yksinkertaista aina, ainakaan ennen kuin lumet sulaa takapihalta (eli näillä näkymin juhannusviikolla).

Ratatreeni ei sitten oikein tänään sujunutkaan, taisi olla junnukoiralle vähän turhan vaikeita harjoitteita nuo tuplasylkkärit ja muut kikkailut. A-este pitäisi  nyt päästä jo aloittamaan, sain mitat nikkarille (isälle) ja ehkäpä jo ensi viikolla meillä on käytössä boksi juoksukontaktin opettelua varten... Ehkä hieman kunnianhimoinen suunnitelma, mutta ainahan voi yrittää, ja on mulla sitten asiantuntijoita joilta kysyä neuvoa, jos sormi menee suuhun. Eikä tässä mikään kiire ole, valmiissa maailmassa.


Vapaaksi en ole koiria vielä uskaltanut päästää lenkillä, siis sen karkuretken jälkeen. Pitäisi, tiedän, ettei kynnys kasva liian korkeaksi, mutta kauhunhetket ovat liian tuoreessa muistissa vielä. Ehkäpä ajan vaikka koirarannalle joku päivä, ja varmistan ensin, ettei siellä ole muita. Pakko niiden ennen pitkää on päästä vapaana juoksemaan, se kuuluu niiden koiraoikeuksiin.