Koiranomistajan painajainen

Nyt olen sen kokenut, nimittäin koiranomistajan pahimman painajaisen; kaksi koiraa kadoksissa, kummastakaan ei havaintoakaan, autoteitä joka puolella, ja kylmä pakkasyö tulossa. Tässä blogipäivityksessä kerron siis Pennin ja Pitsin karkumatkasta, etsinnästä, ja ONNEKSI, myös löytymisestä!

Koirat kalliolla n. vartti ennen katoamista

Keli oli kaunis ja aurinkoinen, joten suuntasin metsälenkille Ruosniemeen, tietenkin aavistuksen liian kevyissä vaatteissa. Etenin ensin junarataa, sitten käännyin kalliopolulle kuvaamaan koiria ja palasin "susitietä" takaisin kohti junarataa ja parkkipaikkaa. N. klo 11.30, juuri ennen sitä kohtaa, missä aina otan koirat takaisin hihnaan, hyökkäsi pusikosta kaksi irtokoiraa. Toisen sain hätistettyä pois, toinen lähti jahtaamaan Penniä ja Pitsiä takaisin metsään päin, ja kaikki kolme hävisivät näkyvistä nopeasti. Koirien omistaja lähti kanssani karkulaisia etsimään (ja muutenkin auttoi etsinnöissä, kiitos siitä!), mutta löysimme vain hänen koiransa. Pinsereistä ei näkynyt jälkeäkään.

Taistelin paniikkia vastaan, ja soitin Susselle, joka laittoi koirista katoamisilmoituksen facebookiin. Pian etsintäpartioon liittyivät Jarkko & Chico-koira, sekä Hanna-Mari. Kauhuskenariot alkoivat pyöriä mielessä, olivatko koirat ehkä jo auton alla kuolleina, tai syvällä metsässä pelästyneinä? Piilossa jossain kivenkolossa? Soitin rankkurille, soitin etsijäkoiraliittoon. Reilun tunnin kiertelyn ja epätoivoisen huhuilun jälkeen sain yhtäkkiä puhelun; Penni oli löytynyt! Se oli löytynyt meiltä kotoa, ulko-oven takaa haukkumasta, ja se oli aivan kunnossa! Jarkko haki sen kotoa mukaan etsintöihin, ja jälleennäkeminen karkulaisen kanssa oli riemuisa. Yleensä niin pidättyväinen ja muka-ylväs Penni pyöri sylissäni onnesta uikuttaen, ja taisin vähän uikuttaa minäkin.

Hanna-Marin kanssa päätimme seurata Penniä, ja se johdattikin meidät Kullaantielle, ja sitä pitkin kohti Ulvilaa. Jossain kohtaa se ei kuitenkaan enää osannut mennä mihinkään, ja luovuimme ajatuksesta. Myöhemmin meille selvisi, että Penni oli vienyt meitä aivan oikeaan suuntaan! Pitkin päivää sain puheluita ja viestejä ihmisiltä, jotka olivat nähneet vain Pennin juoksemassa yksin. Havaintoja tuli Kalaholmasta Saarentieltä, Lukkarinsannan sillalta (oli kuulemma juossut autoletkan kärjessä kohti Ruosniemeä), Murtosenmutkan valintatalolta (oli miltei jäänyt bussin alle tässä kohden) ja Pappilanpuistikosta, aivan kodin läheltä. Jotenkin se oli siis päätynyt jokirantaan ja ylittänyt joen, ehkä jäitä pitkin, tai rautatiesiltaa, ja sattumalta palannut takaisin joen pohjoispuolelle Lukkarinsannan siltaa pitkin. Rantakartanon liikenneympyrästä se jo osasikin kotiin, siitä olemme lenkkeilleet varmasti satoja kertoja.

Pieni Pitsi ja takki, jonka heijastimien ansiosta se löytyi

Kun ajattelin Penniä juoksemassa autoteillä, sillalla, heikoilla jäillä ja melkein bussin renkaan alla, en melkein voinut pidätellä itkua ja oksennusta. Kilometritolkulla se oli onnistunut välttelemään liikenteen vaaroja, ja osannut vieläpä kotiin asti paikasta, jonne sitä on aina kuljetettu vain autolla! Tässä kohtaa muistan ajatelleeni, että onneksi edes yksi pelastui, jos toista ei koskaan löydetä, on minulla edes tämä yksi koira vielä jäljellä!

Pitsistä ei oltu saatu yhtään ainutta havaintoa sitten katoamisen, ja kello oli jo hiipinyt tuntikaupalla eteenpäin. Mietin mielessäni vaihtoehtoja; oliko se juossut paniikissa metsään ja piiloutunut sinne, tai jäänyt takistaan kiinni? Lähtenyt samalle kierrokselle Pennin kanssa, mutta hukkunut jäihin tai jäänyt auton alle? Seonnut päästään ja villiintynyt?

Laajalle levinnyt facebook-ilmoitus oli tuonut paikalle lisää etsijöitä, joista Riina sai ensimmäisen havainnon Pitsistä iltapäivällä; se oli juossut edestakaisin Kullaantien poikki ja aiheuttanut liikennekaaosta parin kilometrin päässä katoamispaikalta. Myöhemmin kuulin, että koirat oli nähty näillä kohden pyörimässä omakotitalojen pihoissa jo aiemmin, heti katoamisensa jälkeen, mutta tieto tästä ei valitettavasti kulkenut minulle asti, vaikka rankkurillekin soitin jo heti etsintöjen alkuvaiheessa. Vieraat ihmiset olivat yrittäneet pyydystää Pitsiä joka oli tietenkin joutunut paniikkiin, ja juossut autotieltä pellolle, omakotitalojen läheisyyteen.

Ravasin talojen välissä Penni hihnassa, mutta Pitsiä ei löytynyt. Onneksi Leena löysi pellolta jäljen, jota lähdin Pennin kanssa seuraamaan. Itku kurkussa talsin kilometritolkulla jäljen perässä, milloin pellolla umpihangessa, milloin peltotiellä, pienen joen jäällä tai talojen pihoissa. Yhden maatalon pihassa Pitsi oli nähty, se oli painellut puolisen tuntia aiemmin täyttä vauhtia pihan läpi ja pellon poikki. Taas seurasin jälkiä, ja vedin uupunutta Penniä perässäni. Sen oli viluissaan ja janoinen, ja tietenkin kuolemanväsynyt. Sitä oli kuitenkin pakko raahata mukana, koska se saattoi olla ainoa keino houkutella karkulainen luokse.

Lähellä Sunniemen pajutilaa kadotin jäljen, ja yritin vain edetä koiran logiikalla, kohti Kokemäenjokea. Autolla liikkuva osa etsintäpartiota oli tulossa hakemaan meitä, mutta yhtäkkiä he olivatkin nähneet Pitsin, aivan meidän vieressä! Sydän pamppaillen kiersin talojen pihoissa, hevosaitausten vieressä, ja kohta Suvikin oli päässyt miltei kosketusetäisyydelle koirasta! Toivoa siis oli, kun vain saisin itseni ja Pennin samaan paikkaan karkulaisen kanssa!

Jälleen seurasin jälkiä hangessa, enkä hengästymiseltäni pystynyt edes puhumaan. Välillä kannoin Penniä, se ei olisi enää edes jaksanut kävellä. Pitsi ei ollut kuulemma vaikuttanut pelokkaalta, muttei myöskään ollut antanut Suville kiinni, vaikka tuttu ihminen olikin, vaan oli mieluummin juossut pellolle lintuja hätyyttelemään. Kun vain itse pääsisin koirasta näköetäisyydelle, ainakin Pennin kanssa saisin sen houkuteltua vaikka autoon!

Seuraavan havainnon Pitsistä teki Jarkko, Isojoenrannassa Holmintiellä. Pitsi  oli ollut kauempana, ja Jarkon kutsuessa juossut iloisesti ihan melkein luokse, mutta viime hetkellä päättänyt jäädä kauemmaksi. Jarkko yritti houkutella sitä autoonsa, joka on kyllä Pitsille tuttu ja mieluisa kulkupeli, mutta Pitsi olikin lähtenyt hölkkäämään kauemmas. Lenkillä ollut mummeli oli sen nähnyt ylittämässä pientä joenuomaa suuntaan, joka ehkä johtaisi takaisin Kullaantietä kohti.

Tämän havainnon jälkeen Pitsistä ei kuultu tai nähty vilaustakaan moneen tuntiin. Koko päivän olin ajatellut, että sen on löydyttävä ennen pimeää; pieni, musta koira pimeässä ei näy, eikä tuollainen kalju pinseri selviäisi yötä pakkasessa. Myös riski auton alle jäämisestä kasvoi sitä mukaa, kun hämärä laskeutui. Lisäksi alueella on tehty tänä talvena susihavaintoja.

Ajoimme autolla ristiin rastiin, uudestaan ja uudestaan, samoja teitä, eri teitä, kaikkia mahdollisia teitä. Useampi autollinen ihmisiä etsi koiraa, Riina piti passia Kullaantiellä ylityskohdassa, ja Tiina oli jo tuntikaupalla grillannut makkaraa ja tehnyt hajujälkiä maastoon katoamispaikan tuntumassa. Kyselimme kaikilta vastaantulijoilta, mutta kukaan ei ollut nähnyt mitään. Pitsin matkustushäkki ja viltti olivat olleet jo iltapäivästä lähtien oman auton vieressä laskettelukeskuksen parkkipaikalla. Pakkanen kiristyi kymmeneen asteeseen, oli pimeää, eikä Pitsiä näkynyt.

Kun kaikki tiet oli kierretty kymmeniä kertoja, ja oli jo niin pimeää, ettei nähnyt kuin auton valoissa, keräännyimme laskettelukeskuksen parkkipaikalle miettimään vaihtoehtoja. Epätoivo oli vallannut etsintäpartion, kukaan ei enää osannut sanoa, mitä vielä voitaisiin tehdä. Nina ja Jarkko lähtivät hakemaan loukkuja eläinsuojeluyhdistykseltä, ajattelimme että jos se on elossa ja palaa katoamispaikalle, voimme ainakin yrittää loukuttaa sen. Olin jo osittain asennoitunut siihen, että elävänä en koiraani kotiin saa, ja näin sen jo mielessäni jäätyneenä ja jäykistyneenä raatona metsäpolulla. Ehkä joku lenkkeilijä löytäisi sen aamulla paleltuneena, ja soittaisi kaulapannasta löytyvään numeroon? Ajatus pienestä Pitsistä yksin ja kylmissään pakkasessa itketti ja oksetti, mutten suostunut lähtemään alueelta, vaan päätin jäädä sinne yöksi autoon, ja  lähetin isäni hakemaan lisää vaatetta ja ruokaa kotoa. Olin koko päivän juossut aivan liian vähissä vaatteissa, märin jaloin, syömättä, ja palelin niin että hampaat kalisivat, mutta en ehtinyt ajatella asiaa.

Kun koira on kateissa ja puhelin soi, joka kerta mielessä herää yhtä aikaa sekä toivo, että kauhu; onko sen raato löytynyt tienpenkasta murskaantuneena, vai onko joku nähnyt sen elossa, ehkä jopa saanut kiinni? Olin päivän aikana saanut kymmeniä puheluita ja viestejä, etsintäpartioon liittyneiltä ihmisiltä, havaintoja Pennistä, tiedusteluja siitä, joko ne ovat löytyneet. Kun puhelin soi vähän ennen yhdeksää illalla, ja se oli tuntematon numero, olin jo niin uuvuksissa, etten tuntenut tai ajatellut mitään. Soittaja oli poliisi. Hän tiedusteli, oliko minulla koira hukassa. No, oli. Oliko se kääpiöpinseri? Musta? Oliko sillä vihreä, Hurtta-merkkinen takki päällä? NO OLI! Tässä vaiheessa en todellakaan tiennyt, oliko koira löytynyt, elossa, kuolleena, tökkikö kenties poliisimies kepillä sen maallisia jäänteitä autotien syrjässä?

Poliisipartio oli nähnyt koiran elossa vain muutamia minuutteja aikaisemmin! Se oli istunut KOLME TUNTIA erään omakotitalon pihassa Kullaantien varressa, melko lähellä paikkaa, jossa se iltapäivällä aiheutti liikennekaaosta! Otin Leenalta paketin legendaarista maalaishyytelöä, ja isäni kyydissä suuntasin talolle sekavin tuntein. Talon asukas kertoi heitelleensä Pitsille lihapullia, se oli istua nököttänyt heidän roskakatoksensa edessä tuntikausia, muttei ollut antanut kiinni tai suostunut tulemaan taloon sisälle. Hän oli sitten soittanut poliisit, jotka yrittivät myös sitä houkutella, ja olivat vielä ottaneet partiokoirankin autosta "houkutuslinnuksi." Arvata saattaa, että sitä Pitsi pelästyi, ja lähti kuulemma kuin nappi takista pensasaidan läpi suoraan Kullaantielle autojen sekaan. Isä lähti seuraamaan tietä autolla, minä kävellen, ja pian näinkin edelläni autojen pysähtelevän turhan nopeasti. Halusin yhtä aikaa juosta paikalle ja sieltä pois, ehkä Pitsi oli siellä elossa, ehkä se oli juuri jäänyt auton alle? Jos koira olisi elossa, niin tämä olisi ehkä viimeinen tilaisuus saada se kiinni, ennen kuin se taas katoaisi pimeyteen.

Kun kävelin isän autoa kohti, näin Pitsin tien vieressä pensaassa. Se istui siellä ja tuijotti minua pelästynyt ilme naamallaan, eikä mennyt tuttua autoa kohti, vaikka ovi oli auki. Isä onneksi pysyi autossa, eikä mennyt säikyttämään koiraa. Kuljin sydän pamppaillen parin metrin päähän koirasta, kyykistyin, aloin jutella mukana raahaamalleni Pennille, ja syötin sille lihahyytelöä. Heti kun Pitsi tunnisti ääneni, se syöksyi puskasta suoraan syliini häntä heiluen ja yritti ahmia lihahyytelöä, ei puhettakaan pakoilusta tai villiintymisestä! Nappasin sitä takista kiinni, rutistin sen syliini ja itkin ojan pohjalla istuen. En voinut uskoa, että painajainen oli ohi, ja yli yhdeksän tuntia kateissa ollut koira nyt sylissäni.

Etsintäpartio ratkesi riemusta, kun kurvasimme Pitsi sylissä takaisin laskettelukeskukselle n. klo 21. Luulen, että kaikki vähän itkivät ilosta. Koira oli elossa, pirteä, täysin kunnossa, eikä se edes palellut. Penni oli harvinaisen väsynyt ja hapan, ymmärrettävistä syistä.

Myöhemmin minulle  selvisi, että agikaverini Päivi oli ajanut Kullaantiellä Pitsiä etsimässä, kun samainen poliisipartio oli hänet pysäyttänyt. Epäilyttävä ajotapa oli kiinnittänyt poliisien huomion, ja he kysyivät Päiviltä, etsikö tämä jotakin. Päivi kertoi etsivänsä kaverinsa kadonnutta koiraa, ja kun tuntomerkit täsmäsivät talon pihassa päivystäneeseen piskiin, poliisit saivat Päiviltä yhteystietoni, ja soittivat minulle. Mikä onni ja sattuma, että poliisit ja Päivi sattuivat tielle samaan aikaan!

Punainen: koirien katoamispaikka. Sininen: havainto Pennistä. Pinkki: havainto Pitsistä. Violetti: Penni löytyi. Vihreä: Pitsi löytyi.

Muutenkin koirien löytyminen oli niin hyvää tuuria, etten vieläkään sitä käsitä. Pussipimeästä löytyy pieni musta koira, joka olisi voinut jo olla niin villiintynyt ja shokissa, ettei edes tunnistaisi omistajaansa. Toinen juoksee liki 15 km lenkin jäämättä auton alle. Ja nyt ne ovat minulla täällä kotona, väsyneinä, mutta täysin vahingoittumattomina!

Olen edelleen hämmästynyt siitä, että koirat saatiin kumpikin ehjinä ja elossa takaisin kotiin. Yhtä hämmästynyt olen siitä, miten moni lähti koiria kanssani etsimään, vaikka mieluisampaakin tekemistä varmasti olisi ollut! Ja tuhannet jakoivat katoamisilmoitusta internetissä, joku soitti Karkurit.fi-sivustolle, joku Radio Poriinkin! En voi kuin olla äärimmäisen kiitollinen kaikille, jotka kantoivat kortensa kekoon koirien löytymisen vuoksi, niin paikan päällä kuin internetissäkin.

Tuossa ne nyt rötköttävät, vailla huolen häivää. Kumpikaan ei vaikuta kärsineen karkumatkasta, pienelle lenkillekin ne lähtivät tänään aivan iloisina. Ehkä koiralla onkin se etu, että se ei muistele eilisen kauheaa kokemusta. Omistaja kyllä muistaa tämän päivän lopun ikäänsä.