Omalle kohdalleni on onneksi osunut kaksi vastuuntuntoista, asiansa osaavaa kasvattajaa, jotka ovat kumpikin neuvoja antaneet silloin kun olen sellaisia pyytänyt, tuppaamatta kuitenkaan liikaa. Kumpikin on pennun luovutuksessa antanut koirasta hyvät hoito- ja ruokintaohjeet, toinen taisi vielä malliksi leikata pennun kynnetkin, että tuore omistaja sen sitten varmasti kotona osaa tehdä. Kumpikin on myös lisännyt rotutietouttani, sekä luonteen että ulkomuodon osalta.
No sitten niitä kasvattajia on ilmeisesti toisenlaisiakin. Tai näin ainakin voi päätellä siitä, miten ihmeellisiä asioita koiranomistajat nettiin kirjoittavat. Usein mieleen juolahtaa tilanne, jossa ihminen ei tiedä juuri mitään hankkimastaan eläimestä. Tämän kevään aikana olen lukenut naamakirjan kääpiöpinseriryhmästä ainakin neljä kertaa saman kysymyksen eri ihmisten esittämänä: hei onko kellään muulla koskaan ennen kääpiöpinserillä karva mennyt tosi ohueksi? Vähän väliä pohditaan sitä, milloin ne maitokulmurit nyt pitäisi poistattaa, vai pitäisikö, tarviiko niitä väännellä? Entäs korvat? Pysyykö ne pystyssä jos niitä hieroo joka ilta peukalon ja etusormen välissä pyörivin liikkein vastapäivään ja hokee samalla abrakadabraa takaperin? Kaiken huippu oli yksi, joka kyseli nettipalstalla, että minkäs kokoinen tämmöisestä kääpiöpinseristä yleensä kasvaa? Kaikenlaisista käytös- ja kasvatusasioista en viitsi edes aloittaa, mutta tuntuu tulevan monelle yllätyksenä tämä että kääpiöpinseri kyllä haukkuu kerrostalossa aika herkästi, ja varmasti järsii sille jätetyt kengät päreiksi pentuaikana.
Minkälaista tukea ja oppia nämä ihmiset on koiriensa kasvattajilta saaneet? Vai ovatko edes yrittäneet kysyä? Jos pennun mukana on tullut hoito-ohjeet, onko niitä edes luettu? Onko näillä pennunostajilla ollut selkeä kuva siitä, mitä ovat hankkimassa, ja onko kasvattaja auttanut heitä sen kuvan muodostamisessa? Olen toki kuullut tapauksista joissa kasvattaja ei ole enää luovutuksen jälkeen vastannut pennunostajalle puhelimeen, tai että kasvatinomistaja on saanut haukut soittaessaan kasvattajalle kertoakseen koiransa sairastumisesta. Helppohan olisi kuvitella tämän tiedonpuutteen taustalle kasvattajan irvikuvia, jotka riistävät setelit ostajan kädestä, työntävät pennun syliin ja lähettävät paperit perästäpäin, jos lähettävät. Asioilla kuitenkin on aina kaksi puolta, en oikein tahtoisi laittaa pelkästään kasvattajien piikkiin tilannetta, jossa selvästi tietotaito ja tiedonpuute eivät aina kohtaa. Joillekin kynnys tarttua puhelimeen voi olla korkea, joitakin vain on vaikea tavoittaa.
Hyvät kasvattajat tarjoavat tukeaan, ja fiksut kasvatinomistajat osaavat ottaa sitä vastaan. Mutta miten saataisiin se loppuporukka toimimaan jotenkin järkevästi? En tiedä. Voin vain todeta, että jälleen kerran pitäisi miettiä mistä sen koiransa hankkii, kennelliittoon kuuluvalta, kasvattajasitoumuksen allekirjoittaneelta kasvattajalta vai ihmiseltä, jolla on "vahinkopentuja" nelisen kertaa vuodessa. Pitäisi siis ehkä panostaa valistukseen, ja nimenomaan niiden ostajaehdokkaiden valistukseen, että äänestäisivät jaloillaan.
Perjantai-illan ratoksi päätin vähän askarrella, olohuoneen verhoissa roikkuvat ruusukkeet kun ovat käyneet hermoille jo jonkin aikaa. Olen pohtinut jotain tapaa säilyttää niitä näkyvillä siististi, ja päädyin ihan vaan ilmoitustauluun, sellainen kun kotoa jo löytyi tyhjänpanttina kuljeksimasta. Homma on vielä kesken, mutta ihan hauska siitä tulee. Voi olla että pikkuihminen saa sen huoneensa koristukseksi jossain vaiheessa, onhan hän jo kovasti osoittanut kiinnostusta koirien pokaaleja kohtaan...
Vaihtoehtoisia, sangen luovia tapoja ruusukesäilytykseen voi kurkkia vaikkapa täältä. Meikäläiselle kyllä riittää ihan tämä ilmoitustaulukin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti