maanantai 2. syyskuuta 2013

Ääripäästä toiseen

Eilisten alisuoriutumisten jälkeen oli melko epätoivoinen olo, eikä muille maille karannut puheääni parantanut asiaa. Olo oli karsea, ja treenien ajaksi pyydetty lapsenvahtikin joutui perumaan, joten uuden hommaaminen oli taasen oma projektinsa. Hetkellisesti jälleen kävi mielessä tämän(kin) harrastuksen mielekkyys, kun kiljuvaa taaperoa putsasin, puin ja kuskasin hoitoon. Hiki tuli taas jo ennen kuin edes päästiin ulko-ovesta pihalle.

Onneksi Pitsi pelasti päivän; se teki vaikeaa rataa tuulennopeasti, virheittä ja pehmeästi ohjautuen. Se teki kontaktit virheittä, pujotteli täydellisesti, ja oli muutenkin kuin unelma. On muuten hieno tunne, kun huomaa, ettei ole koskaan ohjannut näin nopeaa koiraa, ja tajuaa, että koirahan on omani! Ei ikinä uskoisi, että tämä on nyt se sama pikkukoira, joka sekoili häntä suorana pitkin hallia viime talvena, eikä mennyt putkeen, vaan juoksi aina sen ympäri. Silloin ajattelin, että kaikki tuo iloisuus ja into pitää saada kanavoitua oikein, sitä ei saa missään nimessä tukahduttaa. En myöskään halunnut hosua koiran kanssa, vaan opettaa sille asioita sopivassa tahdissa, sopivassa järjestyksessä. Mielestäni tässä on nyt onnistuttu, treenaaminen on Pitsin mielestä huippuhauskaa, ja se on teknisestikin melko taitava.

Siihen, että samaan vauhtiin ja flow-tilaan päästään kilpailutilanteessa, on tietenkin mailikaupalla matkaa. Pitsi on luonteeltaan Penniä herkempi, ja tarvitsee varmaan enemmän aikaa oppiakseen kisaamaan, ja menemään eri paikoissa ja alustoilla ja esteillä ja häiriöissä. Tähän asti olen jaksanut sen kanssa tehdä hommia maltilla, ja aion jatkaa samalla tavalla. Nyt käydään vähän epiksissä haistelemassa meininkiä ja totuttelemassa tilanteeseen, virallisiin ei vielä ole hoppu.

Tämän treenin jälkeen jaksaa taas vähän aikaa niitä huonompiakin reissuja, yksi tähtihetki kantaa aina muutaman huonomman yli!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti