Näyttelykääpiö on huono agikääpiö?

Onko? Tähän väitteeseen tai pikemminkin ennakkoluuloon törmäsin jälleen Facebookin ihmemaailmassa, siis tarkemmin sanottuna Kääpiöpinseri (MINIATURE PINCHER) -nimisessä rodun harrastajien keskusteluryhmässä. Keskustelu alkoi luonnetestauksesta, siirtyi luonteen jalostamiseen ja rönsyili siitä rodun käyttötarkoitukseen tai -tarkoituksiin. Luonnetestauksesta en ymmärrä hölkäsen pöläystä, kuten en jalostuksestakaan, joten niihin en nyt ota kantaa. Voisin toki mielipiteeni esittää, mutta en usko, että minulla on sen kummempaa panosta annettavana tuohon keskusteluun. Kuitenkin seuraava väite nosti meikäläisenkin niskakarvat pystyyn, ja kirvoitti halun kommentoida, edes täällä oman blogin suojissa:

"Parhaiten agilityyn soveltuva kääpiöpinseri ei pärjää näyttelykehässä."

 Niin, koiranhan pitää olla ruma kuin ravunsyötti pärjätäkseen aksakisoissa. Vaaleilla silmillä näkee rimat paremmin, kippura häntä tasapainottaa hyppyjä tehokkaammin, ja surkeilla kulmauksilla nyt vaan on helpompi hypätä. Ulkonäöllähän siellä nimenomaan pelataan! 

Leikki sikseen, pohditaan sen sijaan hyvän agilitykoiran fyysisiä ominaisuuksia. Olen ymmärtänyt, että agilityyn sopivat parhaiten ei-jättikokoiset, kevytrakenteiset, ketterät koirat, jotka ovat hieman korkeuttaan pidempiä, ja joilla on edes jonkinlaiset takakulmaukset. Mihin nämä äsken luetellut kohdat sitten sopivat, jos eivät kääpiöpinseriin?  

On totta, että kääpiöpinserin rotumääritelmä peräänkuuluttaa neliömäistä rakennetta, mutta kuten jokainen kääpiöpinseriharrastaja tietää, todellisuus on jotain muuta kuin määritelmän ihannetta. Voisin väittää, että 90% Suomen kääpiöpinsereistä on enemmänkin suorakaiteita kuin neliöitä, ja tietääkseni joissakin maissa nakkisämpylöiden osuus populaatiossa on vieläkin suurempi. Lisäksi rotumääritelmä kuvaa aina rodun ihanneurosta, ja naaraspuoliset nisäkkäät nyt tuppaavat sattuneesta syystä olemaan rungoltaan pidempiä kuin urokset. Mittasuhteilla on merkitystä, koska lyhytrunkoisen koiran on vaikeampi hypätä, mutta helpompi koota itseään, kuin pitkulaisen serkkunsa (kokoamisella tarkoitan siis askeleen lyhentämistä ja liike-energian suuntaamista ylös-, ei eteenpäin). Tästä huolimatta sekä neliöt että nakkisämpylät hilaavat itsensä esteiden yli kerta toisensa jälkeen lukuisissa agikisoissa joka viikonloppu.

Niin, minkään kääpiöpinserin hyppytekniikka ei itse asiassa ole täysin ihanteellinen agia ajatellen. Onneksi agissa kuitenkin tehdään monia muitakin asioita, kuin hypätään; pujotellaan, kiivetään, tasapainoillaan, käännytään ja möyritään pussissa. Lisäksi kääpiöpinseri ei ole sheltti, ei vaikka voissa paistaisi. Ja bordercollie se nyt ei ainakaan ole, mutta pitääkö sen sitten ollakaan? Lajin maailmanlaajuisesti kirkkain kärki taitaa koostua näistä kahdesta rodusta muutaman muun lisäksi, ja syystä. Ne soveltuvat rakenteeltaan ja koulutettavuudeltaan lajiin parhaiten, etenkin jos tähtää huipulle. Se ei kuitenkaan tarkoita, että mikään muu rotu ei soveltuisi lajiin ensinkään! Agiharrastajien pakkomielteenä tuntuu olevan huipulle pääseminen, ei kuulemma edes kannata treenata koiraa, jolla ei voi päästä huipulle! Esitän jälleen uskaliaita väittämiä ja totean, että suurin este keskiverron agikääpiön ja MM-mitalin välillä taitaa olla jokin muu kuin rungon pituuden ja säkäkorkeuden välinen suhdeluku. Tämän rodun kanssa harrastaessa voi siis hyvällä koulutuksella ja ohjauksella kompensoida fysiikan aiheuttamia puutteita, ja voittaa niitä samperin shelttejä vaikkapa naapurikylän virallisissa kesäkisoissa, mikäli käsiin on osunut kääpiöpinseriyksilö, joka on hommasta riittävän innoissaan.

Kaikista kääpiöpinsereistä ei ole agilityyn, mutta ei ole kaikista shelteistäkään. Yleisesti ottaen kääpiöpinseri on terverakenteinen, liioittelematon peruskoira, ja se onkin yksi syy siihen, miksi rotuun alun perin ihastuin. Tämä on yksi niistä suhteellisen harvalukuisista roduista, joissa on aivan mahdollista saada samasta koirasta sekä agivalio että muotovalio, tai ainakin kelpo harrastuskaveri kumpaankin lajiin. Sellainen koira minullakin oli hakusessa, kun Pitsiä itselleni etsin; kaunis koira, jonka kanssa on mielekästä käydä näyttelyissä, ja jonka kanssa on mielekästä harrastaa agilityä. Jos tähtäisin maajoukkueeseen, olisin varmaankin harkinnut jotain muuta rotua. Elämää (ja agilityä) on kuitenkin myös maajoukkueen ulkopuolella.

Meillähän näitä kääpiöitä on kaksi, siis yksi pitkulainen, joka on aivan tasan EH:n koira näyttelyissä, ja yksi neliömäinen, jolla on 20 kk ikään mennessä 4 sertiä kahdesta eri maasta sekä lukuisia PN-sijoituksia ja luokkavoittoja. Yllättävää kyllä, potentiaalisempi agikoira näistä kahdesta on neliömäinen Pitsi, joka spurttaa upeilla kulmauksillaan Pennin kumoon ihan koska vaan. Se oli Penniä nopeampi jo neljän kuukauden iässä. Lisäksi sen luonne sopii lajiin paremmin, ja se syttyy tekemisestä ihan eri tavalla kuin Penni. Voisin siis todeta, että tässäkin rodussa se, että saa agilityyn sopivan koiran, on enemmänkin sattumankauppaa kuin tarkan jalostusprosessin tulosta. Luonne- ja koulutettavuusominaisuudet joko paikkaavat tai pahentavat fysiikan aiheuttamia puutteita, ihan kuten muissakin roduissa.

P.s. Näyttelyeläimeni treenasi tänään pujottelua niin, että tein persjätön keppien jälkeen ja wohoo, se onnistui! Ei ihan joka kerta, mutta ainakin kolme neljästä. Lisäksi harjoiteltiin sylkkäriä, ja sekös tuntui kömpelöltä. Kyllä tää tästä, enää vähän yli 2 kk aikaa Pitsin debyyttiin virallisissa agikisoissa! :)


Niin ja jos joku haluaa kirjoitustani jotenkin kommentoida, muttei kehtaa sitä tänne bloggeriin julkisesti tehdä, voi minua lähestyä rohkeasti vaikkapa naamakirjassa tai sähköpostitse osoitteeseen sukunimietunimi@gmail.com. Minä en pure.