keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Perhekoiria ja koiraperheitä

2-vuotiaan lapsoseni tämänpäiväiset tempaukset suuntasivat taas kerran ajatukseni siihen, miten hyvä tuuri meillä on käynyt koirien suhteen. Lapsen ja koirien yhteiselo on siis sujuvaa ja mutkatonta, ainakin on tähän asti ollut, siis koirat pärjäävät hienosti lapsiperheen äänekkäässä ja joskus vähän kaoottisessakin arjessa. Aihe nousee jatkuvasti esiin sekä koira- että lapsiaiheisilla keskustelupalstoilla, ja ajattelinkin siis kirjoittaa tänään siitä, miten meidän kohdallamme muutos kahden aikuisen taloudesta lapsiperheeksi on sujunut. Kirjoitustani ei missään nimessä ole tarkoitettu ohjenuoraksi tai vinkkilistaksi kenellekään, kunhan vaan kerron, miten meillä on toimittu ja mitä siitä on seurannut.

Lähtötilanne meillä oli se, että Penni pelkäsi lapsia. Koko raskausajan murehdinkin asiaa, ja suoraan sanoen pelkäsin Pennin reaktiota lapseen. Sillä oli vain vähän kokemusta lapsista, ja sekin pääasiassa negatiivista, kiitos entisen naapurin lapsen, jonka mielestä nuoren, haukkuherkän koiran säikyttely oli sangen huvittavaa. En ollut itse panostanut tarpeeksi pentuaikana siihen, että Penni saisi myös positiivisia fiiliksiä lapsista, ja lopputuloksena oli koira, joka mielellään haukkui lapsia, ja jopa hyökkäili juoksevia lapsia kohti hihnassa. Mielestäni se oli pelkoa, lapset olivat koiran mielestä arvaamattomia ja vähän liian vilkasliikkeisiä.

Jotenkin saatoin vielä kuvitella, että Penni hyväksyisi perheen oman lapsen, mutta olin kyllä täysin varautunut siihen, että kun lapsi kasvaa ja kavereita ilmestyy, Penni pitäisi lukita toiseen huoneeseen lasten leikkien ajaksi. Se on ihmiselle kiltti ja nöyrä koira, eikä ole koskaan purrut ketään, mutta silti olin asiasta huolissani. Raskaana olevat naiset yleensä ovat vähän huolissaan kaikesta mahdollisesta muutenkin.

Suunnilleen kuukautta ennen laskettua aikaa, omistaja hehkeänä, koirat tarkkaavaisina.


Pitsillä tilanne oli huomattavasti parempi, sehän tuli meille luovutusikäisenä n. kaksi kuukautta ennen laskettua aikaani, ja sen kasvattajakodissa oli alle kouluikäinen lapsi. Luonteeltaan se on muutenkin Penniä avoimempi, joten en ollut sen kohdalla yhtään huolissani. Pitsi oli siis lapsen syntyessä tasan 4 kk ikäinen.

Lapsen syntymän yhteydessä jouduin viettämään melkein viikon sairaalassa, ja pohdin siellä kovasti kotiin saapumista; pitäisikö viedä ensin kotiin jokin vauvalta haiseva rätti, pitäisikö koirat ottaa mukaan vauvanhakureissulle, vai mitä ihmettä tässä nyt kannattaisi tehdä? Päätin pitäytyä hyväksi havaitsemallani linjalla, ja luottaa maalaisjärkeen. Päätin siis, että vauva tulee kotiin, ja koirat saavat luvan sopeutua tilanteeseen, koska minä sanon niin. Näin myös tehtiin, kotiintulon hetkellä menin itse ensin ilman vauvaa tervehtimään koiria, ja pahimman innon laannuttua toin vauvankin sisälle.

Vauva on ollut kotona n. tunnin, nukkuu tuolla peiton alla. Koirat tankkaavat läheisyyttä viikon eron jälkeen.

Alusta asti tein koirille selväksi, että vauvan lähellä ei riehuta. Jos sen lähellä oltiin rauhallisesti, siitä seurasi aina kehuja ja rapsutuksia, ja koirien annettiin nuuskia ja tutkia vauvaa mielin määrin, koskaan en niitä siitä moittinut. Naaman nuoleminen oli kiellettyä, mutta siihenkin puutuin mahdollisimman lempeästi. Ennen pitkää vauva lakkasi kiinnostamasta koiria, eivätkä ne pian edes heränneet vauvan yöllisiin äänenavauksiin (olivatkin sitten tämän talon ainoat).

Vauvan kasvaessa haasteet muuttuivat, koitti pelätty liikkeelle lähdön hetki. Usein saa kuulla, miten koira on ollut ihan ok lapsen kanssa siihen asti, kunnes lapsi on alkanut liikkua, ja sitten alkanutkin murista ja näpsiä. Meillä onneksi näin ei käynyt, edelleen jatkoin samalla linjalla, koirat olivat aina tervetulleita lapsen lähelle rauhallisissa merkeissä. Penni väisteli liikkuvaa lasta hieman huolestuneen näköisenä, Pitsi puolestaan seurasi kuin hai laivaa, ja halusi osallistua kaikkeen. Väistämistä koirille aina suosittelinkin lapsen tullessa kohti.

Ainoat hiukan uhkaavat hetket Pennin ja lapsen välillä ovat olleet silloin, kun lapsi oppi kiipeämään sohvalle. Sohvalla nukkuva Penni ei ollut erityisen onnellinen kohti könyävästä lapsesta, ja ottikin pari kertaa melkoisen happaman ilmeen naamalleen, tiukan tuijotuksen kera. Pääsin onneksi puuttumaan tilanteeseen heti, ja pyysin Penniä väistämään. Se oppi homman hyvin, ja siirtyili pitkän aikaa lapsen tieltä pois. Tässä kuitenkin vaadittiin oman koiran tuntemusta ja tarkkaa tilannesilmää, eihän tuon ikäistä lasta sohvalle voi muutenkaan ilman valvontaa jättää.

Jotain iloakin siitä mukulasta!
Pitsin kohdalla kaikki oli helpompaa, kuten olin arvellutkin. Se pötkötteli vauvan vieressä sohvalla tai lattialla, seurasi sen konttausretkiä kukkapenkissä ja seisoi tarkkaavaisena vieressä, kun vauva harjoitteli potkimista hyppykiikussa. Näille kahdelle kehittyikin aika ainutlaatuinen suhde, edelleen ne puuhailevat paljon kahdestaan. Joskus vauva nappasi vahingossa Pitsiä korvasta kiinni, mutta koskaan Pitsi ei edes näykännyt, odotti vain, että tulen irrottamaan vauvan sormet korvasta. Tai jalasta. Tai mistä se nyt olikin ehtinyt napata kiinni.

Nyt kun lapsi on jo 2-vuotias taapero, Penni on täysin tottunut ajatukseen. Hitaasti se lämpeni, mutta lämpeni kuitenkin! Penni ei enää pelkää lasta, vaan antaa sen silittää ja taputtaa itseään. Halauksiin tai suukkoihin se ei suostu, kuten Pitsi, jonka mielestä jokaisen aamun pitää alkaa halailulla lapsen kanssa. Erityisen iloinen olen ollut siitä, että Penni kestää jopa lapsen saman ikäiset kaveritkin! Myös täysin vieraat lapset, joita se ei ole ennen tavannut. En olisi ikinä uskonut, eikä millään painostuksella tähän olisi varmaan päästykään. Penni on saanut tottua tilanteeseen ihan omaan tahtiinsa.

Kuten jokainen uhmaikäisen lapsen vanhempi tietää, välillä tulee niitä hetkiä, jolloin koiria pitää suojella kiukkuavalta taaperolta. Kaikki ärsyttää ja muutenkin kiukuttaa, ja sitä kiukkua lapsi yrittää joskus purkaa huitomalla tai potkimalla koiraa, vaikka tietää sen olevan kiellettyä. Meillä on kumpikin koira saanut sekä monoa että läpsyä lapselta, vaikka parhaani mukaan olen yrittänyt väliin ehtiä. Jokaiseen tilanteeseen ei vain yksinkertaisesti pääse väliin heti ensimmäisellä sekunnilla, ja sen takia onkin mielestäni todella tärkeää, että lapsiperheen koiralla on palikat päässä oikeassa järjestyksessä. Yritän tietenkin pitää tällaiset tilanteet minimissä siirtämällä koirat turvaan portin taakse ja opettamalla lapselle, että lyöminen on väärin, koiriin sattuu. Puutun näihin tilanteisiin aina hyvin napakasti. Tilanteita kuitenkin aina tulee, ennemmin tai myöhemmin, ellei sitten aio eristää lasta ja koiraa toisistaan kokonaan. Se ei kuitenkaan mielestäni ole koiran elämää, siis eläminen eristettynä omasta perheestä.

Meillä on siis ollut onni myötä, kun koirat ovat perusluonteiltaan sen verran järkeviä, etteivät ihmisen näpeille käy. Ovat ne myös jonkinlaisessa kurissa ja nuhteessakin, vaikken mitään PeVi-ohjelmaa niiden kanssa noudatakaan. Koirat tietävät paikkansa porukassa, ja ovat siellä ihan tyytyväisiä. Nämä kaksi asiaa varmaan ovatkin ne perhekoiran tärkeimmät piirteet, hyvä perusluonne ja kotikasvatus. Kaikkein parasta olisi, jos koira saapuisi pentuna lapsiperheeseen, mutta muutkin vaihtoehdot näköjään onnistuvat.

Niin ja se tämänpäiväinen tempaus. Olin jättänyt lapsen makuuhuoneeseen katsomaan piirrettyä, ja kuvittelin sen nukahtaneen päiväunille. No, eipäs ollutkaan, vaan meikäläisen ollessa takapihalla pyykkejä ripustamassa oli lapsi löytänyt jostain goretex-mainostarran, sekä sille oikein sopivan paikan:

Tarroituksen uhri.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti