Agilityharrastaja kuulee otsikon kysymyksen melkoisen usein. Meikäläisen kohdalla sen yleensä kajauttaa ilmoille oma mies, kun treeneistä kotiin saavun tyylillä tai toisella, joskus leijaillen, joskus laahustaen. Sama pätee kisareissuihin, nekin menevät aina jotenkin, hyvin, huonosti, yli odotusten, reisille tai joskus jopa pisin vittua (pardon me my French). Saattaa johtua koulutetusta kielitieteilijän korvasta, tai muusta omituisuudesta ajattelussa, mutta tänään jäähdyttelylenkillä aloin ihan kunnolla puntaroida tätä asiaa.
Millainen on hyvin mennyt treeni? Millainen on hyvä treeni? Tarkoittavatko nämä kaksi samaa asiaa?
Jos treeneissä on mennyt hyvin, se kaiketi tarkoittaa, että ei ole ilmennyt ongelmia. Ei ole jouduttu tahimaan minkään asian kanssa, on pystytty suorittamaan radan ja kouluttajan asettamat tehtävät onnistuneesti. Pitsin kanssa usein tulee tämmöisiä treenejä, se on teknisesti näppärä ja lukee ohjausta kuuliaisesti, eli jos vaan itse olen kartalla ja ajoissa, sen kanssa on aika helppo suorittaa rataa virheittä. (Mainittakoon, että tänään ei ollut tämmöinen päivä, A-esteen kanssa oli edelleen ongelmia, tahia saatiin oikein urakalla.) Mutta mitä tästä sitten oppii? Etenkin, jos tätä pääsee jatkumaan pitkään?
Hyvä treeni on mielestäni sellainen, josta on saatu jotain työkalupakkiin. Suuri idolini Kyra Kyrklundhan puhuu kouluratsastuksen yhteydessä työkalupakista, ratsukon osaamisvarastosta, johon pikkuhiljaa kertyy asioita, eräänlaisia työvälineitä, joita voidaan kaivaa esiin tarpeen mukaan. Kyra on kaikessa eläinten kanssa tekemisessä varmasti suurin esikuvani, vaikka en hevosten kanssa enää ammattimaisesti mitään teekään. Työkalupakin sisältöä ei pidä käsittää väärin, ei agikoirakon pakissa asusta pelkästään kokonaisia ohjaustekniikoita tai teknisesti täydellisiä estesuorituksia, vaan pienenpieniä osasia, joista koostuu erinomaisia ratasuorituksia.
Esimerkkinä tästä voi pitää vaikkapa sitä pientä työkalua, joka meidän pakkiin tänään saatiin; jos aiot laittaa koiran putkeen ja tehdä valssin, tee se valssi jo ennen kuin koira on mennyt putkeen,ei sillä aikaa, kun koira on putkessa. Joo-o, jollekin muulle varmaan ihan itsestään selvä asia, mutta ei ollut minulle. Hyvin loogiseltahan tuo tuntuu, koska hypylläkin pitäisi valssin olla valmis ennen kuin koira ponnistaa, mutta jostain syystä en ollut osannut siirtää ajatusta putkelle, en ennen kuin tänään sen kouluttajan suusta kuulin. Asian ei tarvinnut olla tuon suurempi, ja silti sillä oli iso merkitys meidän suoritukseen; koira tiesi jo putken sisällä, mihin päin putkelta lähdetään, ja minä olin jo valmiiksi oikein päin, menossa oikeaan suuntaan, enkä ainakaan peruuttamassa pepa edellä siihen suuntaan, mihin koiran kurvi EI saanut valua. Linja oli parempi, vauhti oli kovempi, koira eteni rohkeammin, ja minä ehdin paremmin seuraavaan paikkaan, johon piti ehtiä. Noin pienen asian takia!
Sanoisin, että tämä treeni, jossa tahittiin A-esteen kanssa, ja tahittiin niiden valssien ajoituksenkin kanssa, oli todella hyvä treeni. Työkalupakkiin saatiin jotain uutta, jotain mikä kehittää meitä koirakkona. Ja nyt tulee se koko jutun pointti: ei pidä stressata tai masentua, jos joskus ei mene hyvin. Tärkeämpää on se, että treeni on ollut hyvä, ja työkaluja on hankittu, tai on paranneltu tai vahvistettu jo olemassa olevaa työkaluvalikoimaa.
Tämän kun vaan muistaisi myös silloin, kun menee pisin vittua.
Kuvat eivät liity aiheeseen, vaan siihen, että meilläkin on vihdoin lunta täällä Lounais-Suomessa, jee! Fiilis on kyllä paljon virkeämpi, kun maisema on kuvankaunis. Toivottavasti lumi nyt pysyy maassa edes jonkin aikaa.
 |
| Ensin oltiin, että hyhhyh, täällä sataa räntää... |
 |
| ...sitten olikin kunnolla lunta, ja Pennillä jotain asiaa... |
 |
| ...joten päätettiin juosta vähän lumirallia, sillä ne pienen pinserin aivot tuulettuu! |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti