sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Verikoirat verijäljellä

AD-päivillä me innostuttiin verijäljestä tai siis oikeastaan MEJÄstä sen verran kovasti, että päätettiin tutustua lajiin lähemmin. Penni pääsi siellä Sysmässä jälkeä  kokeilemaankin, ja Pitsi nyt on aika avoin uusille jutuille, joten suuntasin lähikaupan pakastealtaan kautta metsään.

Homma meni vikaan jo pakastealtaalla, kun mukaan tarttui vahingossa poron eikä naudan verta. No, sama veri se porossakin virtaa, kaipa se paremman puutteessa ajaa saman asian. Ja niin ajoikin. Veren levittämiseen tarvittiin narun päähän kiinnitetty pesusienenpala, sekä kirkkaan värisiä pyykkipoikia jäljen merkitsemiseksi. Kaadolta pitäisi tositilanteessa löytyä kuollut hirvi, jota kokeissa ja harjoituksissa simuloidaan peuran sorkalla. Sellaista meillä ei kuitenkaan nyt ollut, joten kaadon virkaa toimitti mikäs muukaan kuin iltaruokakuppi.

Tänään aamupäivällä kävin tekemässä jäljen netistä lukemieni ohjeiden mukaisesti. Olo metsässä pesusienen kanssa oli lievästi sanoen typerä, ja alkoi tuntua siltä, että pitäisi mennä johonkin kurssille opettelemaan tätä lajia ihan kunnolla. No niin ehkä pitäisikin, mutta ajattelin että kokeillaan nyt mitä tästä tulee, ja tallustin pesusienentä perässäni vetäen kummallekin koiralle n. 20-30 m pitkän jäljen. Pennin jälki oli vähän pitempi, siinä oli yksi makaus ja yksi sellainen kohta, jossa piti hypätä n. 50 cm korkean kivipaaden päälle matkan jatkumiseksi. Pitsin jälki oli helpommassa maastossa ja hiukan lyhyempi, koska se ei ollut mukana AD-päivien jäljestysretkellä, enkä voinut sorkan puuttuessa edes tehdä sille laahausjälkeä alkulämmittelyksi.

Penni jäljesti juuri kuten hänen luonteeseensa kuuluu: innokkaasti, mutta hieman suurpiirteisesti. Se meinasi pari kertaa joutua jäljeltä hukkaan, mutta pienellä opastuksella löysi oikean reitin nopsasti. Makausta se ei merkannut, mutta luulen, että tekemäni alue oli liian pieni. Maaston vaikeammat kohdat se selvitti tosi hienosti, eikä edes se kivipaasi saanut koiraa pois jäljeltä.

Pitsi pyöri alkuun jäljen lähtöpaikalla, ja ihmetteli veren hajua innostuneena. Kehotin sitä jatkamaan jäljelle, ja sepäs meni jonkinlaiseen työmoodiin: häntä suoristui maanpinnan suuntaiseksi, nokka napsahti maahan ja tasainen puksutus kohti kaatoa alkoi. Siinä se eteni, sentilleen jälkeä pitkin, tasaista vauhtia kohti päämäärää. Melkoinen suoritus ekakertalaiselle!

Onhan tuossa lajissa oma vaivansa, säilytellä verta ja sorkkia ja käydä tekemässä jälkiä  ties mihin pusikkoihin, mutta jokin viehätys siinä vaan on. Koirat kun osaavat homman luonnostaan, ja ohjaajan tehtävä on lähinnä seurata vierestä. Kääpiöpinserihän ei mikään varsinainen metsästyskoira ole, mutta kyllä vaan niidenkin nenä toimii hienosti!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti