Vipellyksestä väsähtäneet

Kuinka paljon pöhköenergiaa kerääntyy kahteen pikkupinseriin, kun ne eivät ole päässeet juoksemaan vapaana viiteen päivään? Sen verran paljon, että vauhti alkoi tänään koirarannalla olla paikoitellen jo hieman vaarallinen. Pitsi ainakin teki pari kuperkeikkaa ja kärrynpyörää, Penni puolestaan oli niin riemuissaan että juoksi reppana mereen kahdesti kyynäriä myöten. Kivaa varmaan, kun ilman lämpötila oli + 1,5 astetta. Aurinkokin paistoi silti hetken, ja olihan meillä muutenkin mukavaa. Reissun jälkeen ryhmä oli aavistuksen väsynyt, ja parin tunnin ajan vaikutti siltä, kuin meillä asuttaisiin täysin koirattomassa taloudessa. Kyllä ne kumminkin löytyivät:

Älä kuvaa, en jaksa.

Edelleenkään ei ole lupa mennä, ei edes väsyneenä.

Koiraranta on kyllä oikea päivän pelastus, aakeeta laakeeta vaikka kuinka, ilman sitä sänkipellon sänkeä, joka raapii kaljun pikkukoiran mahan ja sisäreidet verille. Muutenkin kivat lenkkimaastot alkavat olla hiukan vähissä, kun meidän metsälenkin lähimaastossakin oli nyt sitten tehty havainto oikein susilaumasta. Alueella liikkuu paljon lenkkeilijöitä sekä koiran kanssa että ilman, joten luulisi ihmisen hajun olevan siellä melko tiukassa, mutta ilmeisesti tämä lauma ei sitä enää pelkää. En ole kyllä menossa ainakaan yksinäni sinne metsään enää. Toukarissa käytiin viikonloppuna, ja siellä Penni edelleen pimahtaa niistä vesirotan tai ties vaikka majavan hajuista, ja on sielläkin susi nähty muistaakseni edellistalvena. Eli uudet metsäreitit ovat hakusessa, se kun on kuitenkin niin hyvää treeniä ihan kummallekin koiralle.

Pitsille on nyt sitten ostettu meikäläisen ensimmäinen Hienojen Koirien Shampoo, siis jokin mustalle turkille tarkoitettu, saas nähdä miten plikan käy. Pitsin näyttelyvuoden kohokohta, messari, lähestyy vääjäämättä. Hotelli & ravintolapöytä illaksi on varattu, vaatteet & kengät mietitty, laukkua ei ole pakattu. Eikä myöskään ole vielä kirjoitettu ostoslistaa messariviikonlopulle, ajattelin nimittäin hieman juosta tarjousten perässä; hakusessa on yhden kääpiön mentävä kuljetusboksi, hieman nimittäin risoo raahata yhtä koiraa varten tuota isoa häkkiä kaikkialle, vaikka kärry onkin. Boksin lisäksi piti muistaakseni hankkia olohuoneen sisustukseen sopiva peti koirille, ja varmaan vielä jotain muutakin...

Onnistuneita treenejä

Sunnuntaiaamupäivä vietettiin vaunuihmisen kanssa turisteina & ketyinä Liedossa ykkösten ratoja seuraamassa, ja illalla päästiinkin Pitsin kanssa pitkästä aikaa agitreeneihin. Koira meinasi haljeta onnesta, ja oli melkoisen vauhdikkaalla tuulella. Pitsi harjoitteli rengasta ja tiukempia käännöksiä hypyille, me miniohjaajat kuulemma ollaan vähän laiskoja kääntämään! Myönnän syyllisyyteni, terävämmällä ohjauksella säästyisi sekunteja, siihen siis pitää panostaa. Tiukkojen käännösten lisäksi Pitsi sai pitää hauskaa tekemällä kahden putken ja kahden hypyn muodostamaa kahdeksikkoa, ja vauhtia piisasi jälleen. Tänään pidettiin treenit lyhyinä, eikä minkäänlaista haahuilua ilmennyt. Hyvä hyvä!

Maanantaina oli taas Pennin vuoro, eikä PMS:stä ollut enää tietoakaan! Ero viime viikon maanantaitreeniin oli huima, nyt oli koirassa taas sitä vauhtia ja kipinää mitä pitääkin olla. Ehkä sillä tosiaan oli PMS tai vatsassa jokin nipistys, nyt se oli joka tapauksessa tyystin erilainen kuin viimeksi. Tänään ongelmia tuotti ohjaajan (puuttuva) vauhti, olisi sittenkin pitänyt mennä sinne juoksutekniikkakurssille...

Treeneistä on olemassa lyhyehkö video:

Hyvää tänään oli mm. pujottelun sisäänmenoissa, ne sujuivat joka ainoalla kerralla täysin virheettömästi. Yhden kerran Pemu sekosi rytmissä kolmanneksi viimeisen kepin kohdalla, mutta korjattuna teki taas työnsä oikein hyvin. Uutena opeteltiin niiston jarrutusta tehokkaammaksi namien avulla (tuolla pussin jälkeen).

Korjattavaa oli tänään meikäläisen ohjauksessa runsaasti. Jostain syystä haluan näköjään juosta ihan esteeseen kiinni tekemään takaakiertoa, vaikka Penni tekee sen kyllä paljon kauempaakin. Lisäksi sen takaakierron jälkeen en pääse liikkeelle tarpeeksi nopeasti, vaan jään tinttaamaan paikalleni. Olipa hyvä, että tuli kuvattua treenit, muuten en olisi tätäkään älynnyt!

Puomin kontaktilla oli jotain ihme hiivintää, täytyy ottaa tehotreeniin nuo kontaktit taas. Ihan omaa huolimattomuuttani olen antanut niiden lipsua, eipä niitä hyviä kontakteja voi koiralta kisoissa vaatia, jos ei niitä vaadita treeneissäkään.

Lauantaina suunnataankin sitten kisoihin Seinäjoelle (A+H+A), ihanasti luokkajärjestyksenä maksi-medi-mini! Saan rauhassa opetella radan ulkoa! Tuonne tavoitteemme on edes yhdellä radalla onnistunut pujottelu ja se, että yhteistyö sujuu siinä määrin, ettei koira ehdi katsella maisemia, vaikka vieraalla ja uudella kisapaikalla ollaankin.

Pikakisat Lempäälässä

Eilen poikettiin nopsasti agikisoissa Lempäälässä TAMSKin koiratallilla. Poikkeama oli todellakin nopsa, kun tarjolla oli vain yksi startti, joten paikalla viivyttiin vain n. 1½ tuntia. Suuri kiitos tästä ripeydestä (etenkin mukana olleen vaunuihmisen vuoksi) kuuluu TAMSKin ystävällisille toimitsijoille, jotka antoivat meidän kisakirjan jo hiukan etuajassa takaisin, ei tarvinnut odotella kaikkien säkäluokkien loppuun asti! Kiitos!

Tuomari oli meille uusi tuttavuus, siis Salme Mujunen, ja radat olivat suoraansanoen todella suoraviivaiset niin 1- kuin 2-luokassakin. Ykkösissä rata oli jopa niin suoraviivainen (W-kirjaimen mallinen), että ohjaajien juoksuvauhti ei millään voinut pärjätä suoralla linjalla rimoja roiskivalle koiralle. Meidän eli kakkosten rata oli todella helppo ja selkeä, kolme valssia taisin koko radalla tehdä, ja tietty pari persjättöä mutkaputkesta. Rata oli siis helpompi, kuin suurin osa näkemistäni ykkösluokan radoista.

Penni oli koko radan ihan mukana ja kartalla, pysyi lähdössä hienosti, ja totteli ohjausta melko hyvin. Tämä oli siis jo parempi saavutus, kuin olisin maanantain PMS-treenien perusteella osannut odottaa. Suurin koetinkivi, pujottelu, oli sijoitettu superhelpolla sisäänmenokulmalla loppusuoran alkuun, ja siihen asti päästiin nollilla. Mokasin itse pujottelun aloituksen (seisoin tumput suorina kun koira tuli putkesta, ja sitten ryntäsinkin paniikissa liian lähelle puojttelua) ja eka yritys meni pitkäksi. Toisella yrityksellä päästiin koko pujottelu ihan sujuvasti loppuun asti, ja maalisuorakin juostiin ainakin jonkinlaista vauhtia. Tulos oli siis 5 rv ja aika -4 ja jotain, etenemä 3,39 m/s (mukana tietty se pujottelun korjaus). Penni tuntui vähän hitaalta, muttei varsinaisesti huonolta, onhan se hallin kumimattopohjakin aika erikoinen. Tällä hiukan puolivillaisella suorituksella irtosi ilmeisesti kuudes sija.

Edelleen mulle on hiukan mystistä se, mitä mun ohjaukselle tapahtuu kisatilanteessa. Kaikki sujuvuus ja rytmi katoaa, ja koko homma tuntuu niin hirveän hankalalta ja töksähtelevältä, onneksi ei tälläkään kertaa ollut videokameraa mukana. Jos vertaa mun taitotasoa treeneissä ja kisoissa, on treenien "taitomäärästä" käytössä kisatilanteessa n. 30%. Mitenkäs tuota lukua saataisiin kasvatettua? Kisakokemuksella ja kisarutiinilla? Ehkäpä, siksi ilmoitinkin Pennin sinne Seinäjoelle 1.12., vaikkei eilinen meno ihan täydellistä ollutkaan. Ekassa kisassa aina jännittää, toka ja kolmas yleensä sujuvat jo hiukan paremmin. Päästään siis kokeilemaan sitä paljon kehuttua Wallsport-areenaa, tuleepahan sekin nurmi testattua. Tämän kisan jälkeen tuleekin kisatauko, takaisin asiaan päästään ehkä tammikuussa.

PMS-Penni ja Pitsi muuttaa mummulaan (leikisti)

Perjantaina käytiin koko perheen voimin hallilla, ja Penni oli ihan mahtava. Vauhti oli hiekalle tosi hyvä, ja pujottelu suorastaan upea.  Pitsi oli vähän pihalla, mutta se nyt ei ole uutta, joten sen treenit jäivät vähän lyhyiksi.

Lauantaina aloin huomata Pemun käytöksessä selkeitä muutoksia, se nimittäin alkoi karjua Pitsille pienimmästäkin virheliikkeestä kuin raivotautinen mäyrä. Se mm. ahdisti Pitsun sängyn alle eikä päästänyt pois, ennen kuin huomasin tilanteen ja käskin Pennin poistua paikalta. Lisäksi Pitsi on saanut Penniltä lähtöpassit keittiöstä tai muuten ruuan lähistöltä lukuisia kertoja, myös silloin kun ruokaa ei ole edes tarkoitettu koirille annettavaksi, ja koirat sen kyllä itsekin tietävät. Pitsi parka pakkaa pian laukkunsa ja muuttaa mummulaan, niin on reppana saanut huutoa ja vähän hammastakin. Aina kun vain suinkin olen väliin ehtinyt, olen tilanteen rauhoittanut (minä oon ainoa narttu joka täällä saa ärjyä), ja nyt on tunnelma inasen tasoittunutkin. Pennillä on viimeksi ollut juoksu toukokuun alussa, joten hyvnkin se saattaisi tehdä tuloaan.

Maanantaina oli Pennin treenit, mielenkiinnolla odotin mitä tuleman piti. Tuleman piti syksyn huonoimmat treenit, juuri nyt, kun kuvittelin pääseväni vähän kisaamaankin. Koiran vauhti oli n. puolet normaalista, ja tästä hämmentyneenä en itse osannutkaan enää ohjata. Lisäksi Penni halusi nuuskia A:n alastuloa ihan ylenpalttisesti, ja esteen 7 siivekekin haisi viehättävältä. Pujottelussa se aloitti hienosti, mutta yritti oikaista pari viimeistä keppiä. Hohhoijaa.

Itsesyyttelijänä olen pohtinut eri vaihtoehtoja, ja päätynyt siihen, että joko koiraa tosiaan vaivaa PMS (kun en ole sitä vieläkään sterkannut, vaikka aikomus on kyllä ollut) tai sitten sen maha piukotti päivällä nauttimansa kana-nuudelihötön takia (jonka itse jätin siihen työtasolle, vaikka tiesin, että se saattaa siitä häipyä). Oli siis mokoma varastanut pöydältä eiliset, kattilaan jääneet tähteet ja ahminut napansa täyteen. Muuten kipeä en usko sen olevan, se kuitenkin syö ja nukkuu ihan normaalisti ja on ihmisiä kohtaan ihan tavallinen, ei mitenkään välttelevä. Eikä myöskään arista mitään lihasta tai raajaa tunnustellessa.

Enpä siis todellakaan tiedä lähdenkö ylihuomenna Lempäälään yhtä rataa varten, kun viimeinen treenikin meni penkin alle. Kyllähän se jo koko syksyn sujuikin hyvin, sekä koiralta että ohjaajalta. Nyt sitten pitää ehkä odotella että P, M ja S ovat kokonaisuudessaan ohi ja ruveta harkitsemaan sitä sterilisaatiota. Siis koiralle.


P.s. Mistä lähtien se näyttelyiden halvin ilmo umpeutuu jo 2 kk ennen näyttelypäivää!? Ja miksi kaikilla näyttelyillä on nykyään mukahienot englanninkieliset nimet? Turku Top Dog Show? Onko tämä nyt sama kuin Turku Winter Dog Show, mutta eri vuonna?

Hetken mielijohteita

Olen kuulemma luonteeltani harvinaisen epäspontaani, mutta teinpäs kerrankin jotain hetken mielijohteesta; ilmoitin Pennin Lempäälään kisoihin ensi viikon keskiviikoksi. Siellä on iltakisat, ja tarjolla vain yksi rata, mutta kun reissun yhdistää opiskelukaverin treffaamiseen ja ehkä jopa pieneen piipahdukseen Ikeassa, ei reilun tunnin ajomatka tunnu missään.

Penni juhlisti päätöstä testaamalla vauvan rattaita ja Eisbärchen-lämpöpussia, näytti viihtyvän:

Ei, sillä ei todellakaan ole oikeasti lupa olla tuolla!

Lenkkeily suoritettiin tänään rentouttavasti metsän siimeksessä, reissu kesti 1½ tuntia ja matkalla löydettiin idyllinen puro, jonka vesi oli kuitenkin pinsuille liian kylmää. Kaikki alle 20-asteinen on.

Millainen treenaaja olen?

Agi.fi-lehdessä (5/2012) oli Vappu Alatalon  mielenkiintoinen artikkeli kisaajien henkisestä kantista  ja siitä, miten ohjaajat ovat yleensä jonkinlainen yhdistelmä kahta kisaajatyyppiä, siis minäsuuntautuneisuutta ja tehtäväsuuntautuneisuutta. Ensimmäiset ovat voitontahtoisia, tuloskeskeisiä nollanjahtaajia, jälkimmäiset puurtajia, jotka haluavat kehittää taitojaan ja onnistua tehtävissä olematta kovin huolissaan kisatuloksista. Allekirjoittaneessa tuntuisi olevan enemmän tehtäväsuuntautuneisuutta (joka on iän myötä vain lisääntynyt), mutta kyllä pieni ripaus kisaviettiä ja voitontahtoakin tästä osoitteesta löytyy.

Artikkelin luettuani aloin vähemmän vakavasti pohtia myös sitä, miten eri tavalla ihmiset suhtautuvat agilityn treenaamiseen. Olen nimittäin huomannut, kuten varmaan kaikki facebook-kaverinikin, että meikäläisellä treenit menevät aina aika hyvin. Tarkoitan siis sitä, että vaikka kaikki ei aina menisikään kuten oppikirjassa, yltiöpositiivinen perusluonteeni lyö aina läpi, ja olen silti edes johonkin osa-alueeseen hirveän tyytyväinen. Kaivan sen hyvin menneen jutun vaikka sitten väkisin esiin. Jos koira juoksee ulos radalta, olen tyytyväinen siihen, että se ainakin juoksi tosi lujaa! Kun asiat menevät pieleen, syytän aina itseäni, äärimmäisen harvoin koiraa. Silloinkin, kun tuntuu, että koira on tehnyt osaamansa asian väärin, löydän viimeistään illalla nukkumaanmennessä syyn itsestäni; ohjasin huonosti, huono päivä, liian kiire, en keskittynyt, en ollut opetellut rataa, olen lipsunut vaatimuksista ja palkannut sinne päin -suorituksista.

Olenko siis tyyppiä yltiöpositiivinen itsesyyttelijä?

Mitä muita treenaajatyyppejä on?

Emmää-treenajia on tullut nähtyä muutamia. Emmää muista rataa, emmää osaa ohjata, emmää pääse lujempaa. Joskus näillä ihmisillä on myös taipumuksia kikattaja-tyypin suuntaan, joka on siksi raivostuttava, että tehdessään virheen se alkaa kikattaa (ja usein unohtaa samalla palkata koiransa hyvästä yrityksestä). Kun kouluttaja yrittää ehdottaa korjauksia, kikattaja toteaa että joojoo, ja jatkaa kikattamista, usein myös virheiden tekemistä.

Sosiaalinen on treeneissä lähinnä juttuseuran ja juoruilun takia, piipahtaa radalla jutustellen samalla kouluttajan kanssa, ja treenaa joskus enemmän, joskus vähemmän. Tämän tyypin alalaji on kotiäiti, joka on onnensa kukkuloilla saadessaan jutella aikuisten kanssa. Sosiaalisen vastakohta on yksilöurheilija, joka on treeneissä vain treenatakseen, ja veryttelylenkillä vain verytelläkseen. Treeneissä ei olla länkyttämässä turhia, vaan työstämässä milloin mitäkin.

Oma lukunsa on tietenkin välineurheilija, jolla on jokaiselle pohjalle ainakin yhdet Ditat ja yhdet Inovit, kolmessa eri värissä. Jos välineurheilijalla on enemmän kuin yksi koira, on niillä kullakin oma ihana tunnusvärinsä, joka tietty koristaa kaikkia kyseisen koiran tarvikkeita taluttimista leluihin. Harmi, että Back on Track -loimia saa vain mustana!

Sporttinen juoksee ratansa teknisessä t-paidassa ja juoksutrikoissa, epäurheilullinen vaikkapa farkuissa ja crocseissa, tai missä nyt on sattunut kotoa lähtemään.

Häiriintyjä ei osaa keskittyä, ainakaan jos joku katsoo, ei katso tai on katsovinaan, eikä halua mennä ekana eikä vikana eikä ainakaan keskimmäisenä, koska tällöin tuulen suunta ja kuun vaihe eivät ole hänen koiralleen (lue: häiriintyjälle itselleen) otollisia. Tarina ei kerro, miten häiriintyjät pärjäävät kisatilanteissa, koska heitä ei kovin usein kisoissa näe.

Ärsyyntyjä ei kestä omia epäonnistumisiaan, vaan hermostuu kömpelyyteensä nopeasti. Ärsyyntyjällä toivottavasti on melko paksunahkainen koira, ettei se ota itseensä lentelevistä ärräpäistä. Jotkut ärsyyntyjät hermostuvat myös koiralleen, joka perseilee, vittuilee ja näyttää keskaria, etenkin silloin, kun ärsyyntyjä on itse ärsyyntyneenä ohjannut sen väärälle esteelle. Koira on tyhmä, laiska ja rumakin vielä, vaikkei peilissäkään aina komeile se kaikkein lahjakkain yksilö.

Valmentajan kannalta rasittava treenaaja on selittelijä, joka ei voi juosta tänään lujaa, koska on ollut vähän flunssainen olo, eilen oli kisat ja huomenna hieroja. Mutta vähän jotain vois kuitenkin tehdä, eikö niin? Jos kouluttaja ehdottaa korjauksia selittelijän toimintaan, saa hän varmasti kuulla monta selitystä sille, miksi "me on kyllä aina tehty tälleen." Nii-in, ja aina ootte pysyneet tuloslistan häntäpäässä, hyvä te! Järkkymätön on sukua selittelijälle, se hymyilee kouluttajalle kauniisti, mutta tekee ihan kuten itse haluaa, kouluttajan vinkeistä ja ohjeista huolimatta. Järkkymättömän kehityskäyrä voi olla nousujohteinen, mutta usein melko loivasti.

Viimeisen, varsin vastakohtaisen parin muodostavat löysäilijä ja yliaktiivinen. Löysäilijä ei edes treenaa kovin usein, eikä ainakaan vaivaudu harjoitteluaan suunnittelemaan. Koira menee kaikki esteet, eikö se muka riitä? Kisakalenteria löysäilijä vilkaisee vain ilmoittautuessaan, se nimittäin luottaa siihen, että joku muu kyllä muistuttaa lähestyvistä kotikisoista ja muista karkeloista. Tuo muistuttaja on usein yliaktiivinen, joka käyttää kaiken vapaa-aikansa joko treenaamalla tai selaamalla netistä kisoja, blogeja ja videoita aiheeseen liittyen. Yliaktiivisella on ikuinen kyselyikä, ja takapiha täynnä varastettuja aurauskeppejä ja itsekyhättyjä agiesteitä, joita naapurit salaa vihaavat. Kun yliaktiiviselta loppuvat omat koirat kesken, se alkaa joko treenata lainakoiria (mikä vaan pikkuserkun kummin kaiman vanha kolmijalkainen seropikin käy) tai sitten kouluttaa.





(Jos lainaat, mainitsethan lähteen!)

Hyvät treenit x 2

Sunnuntaina treenaili ohjatusti Pitsi, ja hyvin treenasikin. Pätkät pidettiin lyhyinä ja palkkiot mahtavina, kyllä pikkupinsurin kelpasi. Uutena esteenä hänelle esiteltiin rengas, ihan vaan yksittäisenä tietenkin ja hyvin lyhyeltä etäisyydeltä kohti namikuppia. Homma sujui kuin oppikirjassa, eikä Pitsu edes ylihypännyt, vaikka rengas oli ihan oikealla minien/medien korkeudella. Olen ajatellut pikkuhiljaa ruveta hilaamaan rimoja maasta irti, ei vielä kisakorkeuteen mutta jos vaikka ekaan kannattimeen, siis 10 - 15 cm?

Toinen uusi juttu Pitsille oli putkijarrutus, sen hän oppi myös nopeasti. Pennillä putkijarrutuksen vihje on sen nimi, Pitsi ei moisesta välittänyt, joten sille otettiin vihjeeksi suhina. Nyt pitää sitten vaan aina muistaa antaa oikealle koiralle oikea käsky, huhhuh... Putkella kyllä huomasi, että putkeen irtoamista oli lauantaina harjoiteltu, se sujui nimittäin hienosti. Lopuksi Pitsu teki neljän esteen pätkän jossa oli yksi takaakiertokin, ja hyvin sujui. Sillä oli selvästi sellainen kaikki käy ja on niin kivaa -päivä, harvinaisen positiivinen elukka! Ja vielä yllättävän nopeakin.

Pemun treenit olivat tänään, ja sekin oli sangen hieno, jälleen kerran! Radassa oli 27 estettä, ja opetteluvaiheessa mietin ettemme pääse omalla vuorollamme kokonaisuudessakaan rataa loppuun saakka, mutta toisin kävi. Ideana oli tehdä ensin "rata läpi paitsi jos tulee hylly," ja mehän tehtiin rata kokonaisuudessaan läpi alusta loppuun. Huh! Sitten tehtiin sama uudestaan pätkissä ja korjattiin pari kohtaa, ja lopuksi vielä koko rata alusta loppuun uudestaan. Nyt tuntui, että ehdittiin tekemään juuri sen verran töitä kuin pitikin, ja ehdittiin myös korjaamaan niitä kohtia, jotka korjaamista tarvitsivat.

Rataantutustumisessa sovittiin, että tänään opettelen tekemään saksalaisen, ja sehän myös toteutettiin! Tein kyseisen kohdan ainakin kolme kertaa, ja joka kerta ehdin tehdä koko ohjauksen ihan oikein, ja koirakin meni oikein. Yksi ohjaus lisää repertuaariin, jee! Eikä tämäkään ollut ollenkaan vaikea, kun se vaan mulle oikein opetettiin ja purettiin osiin. Aiemmin en ole saksalaisissa onnistunut, koska olen ensinnäkin aloittanut vähän väärässä kohdassa, ja toisekseen jättänyt sen keskimmäisen päällejuoksuvaiheen tekemättä. Nyt löytyi oikea kohta, ja rytmi, takaakierto-päällejuoksu-persjättö. Ihanaa termiviidakkoa!

Ihan kaikkia ohjauksia me ei kuitenkaan vielä osata, työkalupakista puuttuvat ainakin:
-viskileikkauksesta on joku haju, takaaleikkauksentapaista touhua ja ohjauskäsi vaihtuu?
-japanilaisesta on jokin käsitys, mutten osaa itse tehdä
-sylkkäri me osataan toteuttaa, mutta huonosti, en käyttäisi kisoissa
-vippauksesta olen kuullut että sellainen ohjaus on, mutten tiedä yhtään mitä tarkoittaa