Tekniikkatreeniä

Tänään olikin koutsi kyhännyt meille varsinaiset tekniikkatreenit; kaikki harjoittelivat pujottelua erilaisin sisäänmenoin, irtoamisin jne., ja sen lisäksi joko kontakteja tai jotain uutta ohjaustekniikkaa. Me valittiin tietenkin Pitsin kanssa se sylkkäri, koska perjantaina meno oli sen verran kömpelöä, että ilman kädestä pitäen tapahtuvaa opetusta on sujuva sylikäännös meidän kohdalla utopiaa.

Pujottelussa Pitsi loisti tapansa mukaan. Olen niin hirveän iloinen siitä, että yhden "pujotteluvammaisen" koiran jälkeen olen tälle seuraavalle osannut edes yhden asian opettaa oikein! Pujotteluun mentiin pitkän suoran jälkeen kovasta vauhdista, sekä jyrkemmistä kulmista, aina oikein. Ongelmia tuotti ainoastaan sivuirtoaminen, sitä pitää vielä harjoitella vähän täsmällisemmällä palkkauksella.

Sylkkärin kimppuun käytiin ensin ilman estettä; harjoiteltiin oikeaa käsiliikettä, ja varmistettiin, että koira seuraa kättä. Pitsi osasi jo hyvin kääntyä poispäin, eikä pyörähdellyt enää ympäri väärään suuntaan, jee! Sitten tehtiin sama pelkällä hypyllä, ja myöhemmin putken kautta hypyllä.

Punainen  X ei ole aarre, vaan ohjaaja. 

Ohjeiksi sain sijoittua niin, että minun ja hypyn väliin jää riittävästi tilaa. Lisäksi piti välttää liikkumista sivusuunnassa, ja yrittää ajatella ohjaavansa linjaa, ei estettä. Homma sujui yllättävän hyvin, ja Pitsi kurvasi hypylle juurikaan vauhtiaan hidastamatta.

Tätä pitää nyt harjoitella erilaisissa tilanteissa ja vauhdeissa, erilaisilla esteillä. Uskoisin, että kun homma saadaan selkärankaan sekä koiralle, että kuskille, sylkkäristä tulee oikein käyttökelpoinen ohjaus meidän työkalupakkiin!


P.s. Pitsi ja kotiväki pääsevät tänään onnittelemaan oikein urakalla; ensinnäkin omaa koutsia, siis Reetta Mäkelää, joka on hiljattain valmistunut agilityn ylituomariksi, onnea Reetta! Toiseksi onnittelemme Pitsin kasvattajaa Marja-Leena Kurvista siitä, että kennel A'dreams on sijoittunut tänä vuonna kennelliiton kasvattajakisassa kahdeksannelle sijalle! Vähintään yhtä hieno saavutus on se, että kennel on ollut mukana kisan kärkikahinoissa jo vuositolkulla. Tasaisen varmaa kasvatustyötä, siis!  :)

Näyttelykääpiö on huono agikääpiö?

Onko? Tähän väitteeseen tai pikemminkin ennakkoluuloon törmäsin jälleen Facebookin ihmemaailmassa, siis tarkemmin sanottuna Kääpiöpinseri (MINIATURE PINCHER) -nimisessä rodun harrastajien keskusteluryhmässä. Keskustelu alkoi luonnetestauksesta, siirtyi luonteen jalostamiseen ja rönsyili siitä rodun käyttötarkoitukseen tai -tarkoituksiin. Luonnetestauksesta en ymmärrä hölkäsen pöläystä, kuten en jalostuksestakaan, joten niihin en nyt ota kantaa. Voisin toki mielipiteeni esittää, mutta en usko, että minulla on sen kummempaa panosta annettavana tuohon keskusteluun. Kuitenkin seuraava väite nosti meikäläisenkin niskakarvat pystyyn, ja kirvoitti halun kommentoida, edes täällä oman blogin suojissa:

"Parhaiten agilityyn soveltuva kääpiöpinseri ei pärjää näyttelykehässä."

 Niin, koiranhan pitää olla ruma kuin ravunsyötti pärjätäkseen aksakisoissa. Vaaleilla silmillä näkee rimat paremmin, kippura häntä tasapainottaa hyppyjä tehokkaammin, ja surkeilla kulmauksilla nyt vaan on helpompi hypätä. Ulkonäöllähän siellä nimenomaan pelataan! 

Leikki sikseen, pohditaan sen sijaan hyvän agilitykoiran fyysisiä ominaisuuksia. Olen ymmärtänyt, että agilityyn sopivat parhaiten ei-jättikokoiset, kevytrakenteiset, ketterät koirat, jotka ovat hieman korkeuttaan pidempiä, ja joilla on edes jonkinlaiset takakulmaukset. Mihin nämä äsken luetellut kohdat sitten sopivat, jos eivät kääpiöpinseriin?  

On totta, että kääpiöpinserin rotumääritelmä peräänkuuluttaa neliömäistä rakennetta, mutta kuten jokainen kääpiöpinseriharrastaja tietää, todellisuus on jotain muuta kuin määritelmän ihannetta. Voisin väittää, että 90% Suomen kääpiöpinsereistä on enemmänkin suorakaiteita kuin neliöitä, ja tietääkseni joissakin maissa nakkisämpylöiden osuus populaatiossa on vieläkin suurempi. Lisäksi rotumääritelmä kuvaa aina rodun ihanneurosta, ja naaraspuoliset nisäkkäät nyt tuppaavat sattuneesta syystä olemaan rungoltaan pidempiä kuin urokset. Mittasuhteilla on merkitystä, koska lyhytrunkoisen koiran on vaikeampi hypätä, mutta helpompi koota itseään, kuin pitkulaisen serkkunsa (kokoamisella tarkoitan siis askeleen lyhentämistä ja liike-energian suuntaamista ylös-, ei eteenpäin). Tästä huolimatta sekä neliöt että nakkisämpylät hilaavat itsensä esteiden yli kerta toisensa jälkeen lukuisissa agikisoissa joka viikonloppu.

Niin, minkään kääpiöpinserin hyppytekniikka ei itse asiassa ole täysin ihanteellinen agia ajatellen. Onneksi agissa kuitenkin tehdään monia muitakin asioita, kuin hypätään; pujotellaan, kiivetään, tasapainoillaan, käännytään ja möyritään pussissa. Lisäksi kääpiöpinseri ei ole sheltti, ei vaikka voissa paistaisi. Ja bordercollie se nyt ei ainakaan ole, mutta pitääkö sen sitten ollakaan? Lajin maailmanlaajuisesti kirkkain kärki taitaa koostua näistä kahdesta rodusta muutaman muun lisäksi, ja syystä. Ne soveltuvat rakenteeltaan ja koulutettavuudeltaan lajiin parhaiten, etenkin jos tähtää huipulle. Se ei kuitenkaan tarkoita, että mikään muu rotu ei soveltuisi lajiin ensinkään! Agiharrastajien pakkomielteenä tuntuu olevan huipulle pääseminen, ei kuulemma edes kannata treenata koiraa, jolla ei voi päästä huipulle! Esitän jälleen uskaliaita väittämiä ja totean, että suurin este keskiverron agikääpiön ja MM-mitalin välillä taitaa olla jokin muu kuin rungon pituuden ja säkäkorkeuden välinen suhdeluku. Tämän rodun kanssa harrastaessa voi siis hyvällä koulutuksella ja ohjauksella kompensoida fysiikan aiheuttamia puutteita, ja voittaa niitä samperin shelttejä vaikkapa naapurikylän virallisissa kesäkisoissa, mikäli käsiin on osunut kääpiöpinseriyksilö, joka on hommasta riittävän innoissaan.

Kaikista kääpiöpinsereistä ei ole agilityyn, mutta ei ole kaikista shelteistäkään. Yleisesti ottaen kääpiöpinseri on terverakenteinen, liioittelematon peruskoira, ja se onkin yksi syy siihen, miksi rotuun alun perin ihastuin. Tämä on yksi niistä suhteellisen harvalukuisista roduista, joissa on aivan mahdollista saada samasta koirasta sekä agivalio että muotovalio, tai ainakin kelpo harrastuskaveri kumpaankin lajiin. Sellainen koira minullakin oli hakusessa, kun Pitsiä itselleni etsin; kaunis koira, jonka kanssa on mielekästä käydä näyttelyissä, ja jonka kanssa on mielekästä harrastaa agilityä. Jos tähtäisin maajoukkueeseen, olisin varmaankin harkinnut jotain muuta rotua. Elämää (ja agilityä) on kuitenkin myös maajoukkueen ulkopuolella.

Meillähän näitä kääpiöitä on kaksi, siis yksi pitkulainen, joka on aivan tasan EH:n koira näyttelyissä, ja yksi neliömäinen, jolla on 20 kk ikään mennessä 4 sertiä kahdesta eri maasta sekä lukuisia PN-sijoituksia ja luokkavoittoja. Yllättävää kyllä, potentiaalisempi agikoira näistä kahdesta on neliömäinen Pitsi, joka spurttaa upeilla kulmauksillaan Pennin kumoon ihan koska vaan. Se oli Penniä nopeampi jo neljän kuukauden iässä. Lisäksi sen luonne sopii lajiin paremmin, ja se syttyy tekemisestä ihan eri tavalla kuin Penni. Voisin siis todeta, että tässäkin rodussa se, että saa agilityyn sopivan koiran, on enemmänkin sattumankauppaa kuin tarkan jalostusprosessin tulosta. Luonne- ja koulutettavuusominaisuudet joko paikkaavat tai pahentavat fysiikan aiheuttamia puutteita, ihan kuten muissakin roduissa.

P.s. Näyttelyeläimeni treenasi tänään pujottelua niin, että tein persjätön keppien jälkeen ja wohoo, se onnistui! Ei ihan joka kerta, mutta ainakin kolme neljästä. Lisäksi harjoiteltiin sylkkäriä, ja sekös tuntui kömpelöltä. Kyllä tää tästä, enää vähän yli 2 kk aikaa Pitsin debyyttiin virallisissa agikisoissa! :)


Niin ja jos joku haluaa kirjoitustani jotenkin kommentoida, muttei kehtaa sitä tänne bloggeriin julkisesti tehdä, voi minua lähestyä rohkeasti vaikkapa naamakirjassa tai sähköpostitse osoitteeseen sukunimietunimi@gmail.com. Minä en pure.

Niin hyvää treeniä!

Pitsipä ei ollut misseilystä lainkaan väsynyt, vaan tykitti maanantain treeneissä niin että oksat pois! Se on muutamana treenikertana ollut pikkiriikkisen vaisu, ehkä hormonisyistä, mutta nyt näytti kulkevan varsin vauhdikkaasti ja hyvällä draivilla. Jospa pahin hormonimyrsky olisi jo ohi, tai sitten ne treenipalkkana olleet kananuggetin palaset vaan olivat jotenkin kovin innostavia.

Rata oli meille oikein sopiva, siinä oli mm. niisto (Pitsi heikoimpia ohjauksia), A-este, takaakierto-persjättö ja kaksi eri sisäänmenoa pujotteluun. Niisto radan alussa sujui upeasti, kun muistin olla ottamatta taka-askeleita. Eteen olisin toki voinut liikkua vieläkin aikaisemmin ja rivakammin. A-esteellä ei ongelmia, eikä myöskään pujottelussa. Ainoa moka pujottelussa johtui siitä, että vedätin koiraa ihan liikaa. Ennakoiva valssi toimi tänään upeasti, ja takaakierto-persjättökin niin hyvin, uskaltaisin tämän perusteella käyttää sitä kisoissa. Pyöritys on jo tuttua kauraa, ja menipä tuo alapuolelta U-putkeenkin.

Taas pääpaino oli koiran linjojen ajattelussa, ei turhia mutkia tai "puolipidätteitä" vaan suoraa soittoa esteistä yli lyhintä mahdollista reittiä. Pitsin nopeus ja ketteryys alkavat päästä oikeuksiinsa, vielä kun itsellä jalat pelaisivat vikkelämmin! Koko ajan saa tasapainoilla liian aikaisessa olemisen ja myöhästelyn välillä.

Pituusesteen jälkeen päätin tehdä hypylle pakkovalssin, jälkeen päin ajatellen olisi kyllä voinut kokeilla jotain muuta.

Treenit olivat kyllä kaikin puolin mainiot taas, koira nautti ja antoi kaikkensa! Kovasti tekisi sen kanssa mieli kisaamaan, täytyy tutkailla lähiseudun epiksiä ja koiran peräpäätä, juoksu kun edelleen antaa odottaa itseään.

Harjoituslistalle siis seuraavat asiat:
- takaakierron jälkeinen elämä, siis persjättö, päällejuoksu, saksalainen myös "vauhdissa" (nämä me osataan, kun vauhti ei ole kummoinen, mutta pitäisi osata tehdä ne myös samalla reippaasti edeten)
- vedättäminen ja sivuirtoaminen pujottelussa
- sylkkäri! Tätä en oikein itsekään osaa hyvin, pitää vähän pohtia asiaa.

Seinäjoki INT

Tämä näyttelypäivä alkoikin sitten melkein sydänpysähdyksellä, nukuin nimittäin oikein kunnolla pommiin. Lähtö oli matkaseuran kanssa sovittu tapahtuvaksi klo 05:30 tuosta meidän parkkikselta, ja minähän siis heräsin klo 05:39, kun matkaseura alkoi kysellä kuljettajan perään puhelimitse. 05:54 oltiin kuitenkin jo liikkeellä, suuntana Seinäjoki Areena, yksi näistä epägrammaattisista nimihirviöistä. Eipä se muutenkaan näyttelypaikkojen joukossa loistanut, ahtaampaa asettelua saa hakea. Miten olisi seuraavalla kerralla muutama kehä vähemmän, ja samalla vähemmän niitä klo 13 päättyviä kehiä? Edes messarissa ei ole noin ahdasta.

No, paikalle päästiin kuitenkin ihan hyvissä ajoin, ja aamulla tulessa oli lainakoira, petit brabancon Friidu. Sille tällä kertaa EH1 junnuluokasta, tuomari oli aikas tiukalla tuulella ihan jokaisessa rodussa, mitä arvosteli. Oispa muuten hauskaa (vai olisiko sittenkään?) harrastaa näyttelyitä niin harvalukuisen rodun kanssa, että välillä melkein riittää, kun vaivautuu paikalle. SERT ja CACIB tippuu jotta heilahtaa, jos tuomari sattuu vähänkään tykkäämään.

Kääpiöpinsseereitä oli sitten vähän enemmän, siis 37 kpl. Pitsin kohdalla jännitin tietysti sitä pöytäkäytöstä, se kun viimeksi heitti hepuliksi siellä erkkarissa. Tällä kertaa ei ollut puhettakaan hepuloinnista, eihän se siitä kopeloinnista tykkää, muttei kyllä vastustellutkaan. Hienoa! Tämä oli suuri helpotus meikäläiselle, ja jo tämä riitti meikäläiselle tämän reissun The Saavutukseksi. ERI:n se sai, ja oli luokassaan kolmas. Tuomarina meillä oli Tapio Eerola.

Rotutyypiltään erinomainen, hyvä nartun pää, hyvä kaula ja selkälinja. Hyvänmallinen runko. Hyvinkulmautunut edestä ja takaa. Tasapainoiset, yhdensuuntaiset liikkeet, joskin edestä hieman leveät. NUO ERI 3

Pitsi ei siis PN-kehään päässyt, mutta minä pääsin, ja PU-kehäänkin sattumalta. Pitsin kaunis sisko Fiona (ADB Keelia) oli onneksi PN 2 VASERT VACACIB, joten K-pentueen mainetta pidettiin yllä!

Seuraava näyttely onkin Jyväskylä INT sitten marraskuun puolessa välissä, nyt on taukoa niistä hommista melkein kuukausi. Ihan hyvä oikeastaan, kisaväsymystä alkaa olla ilmassa itse kullakin, vaikka hauskaahan noissa geimeissä tietysti aina on, kun tuttuja tapaa ja pääsee vaihtamaan kuulumisia ja kannustamaan kavereita.

Nollaa pukkaa, silti ketuttaa

No tällä kisareissulla niitä nollia sitten pukkasi, valitettavasti vain toinen niistä ihanneajan puitteissa. Viimeksi kotikisoissa Penni oli hyvin sähäkällä tuulella, ja vaikka tulokset jäivät laihoiksi, olin meininkiin erittäin tyytyväinen. Tällä kertaa tulospuoli oli ihan jees, mutta yhteenkään suoritukseen en ollut pätkääkään tyytyväinen. Hitaus nimittäin iski taas.

Ekalle radalle lähtiessä tiesin jo ensimmäisellä putkella, että vauhtia ei ole luvassa. Rata oli kivan sujuva ja monipuolinen, sitä olisi ollut kiva tehdä, jos koira olisi tullut mukana. Se nimittäin jäi pariin kertaan nuuskimaan, keinun jälkeen oikein kunnolla, ja sainkin kiukuspäissäni huudella sitä mukaan pariin otteeseen. Maaliin päästiin nollilla, mutta mitäs siitä, kun yliaikaa oli kertynyt viitisen sekuntia.

Ekan radan jälkeen lähinnä ärsytti, miksi ihmeessä se koira ei nyt kulje, kun on hierottu, ja pidetty kevyellä treenillä, ja tehty kaikki niinkuin pitää? Toiselle radalle läksin vähän hällä väliä fiiliksellä, ja vapautin Pennin puomilta aivan liian aikaisin. Siitä siis kontaktivitonen, eli pieni työtapaturma. Koira tuntui koko radan kummalliselta, eikä ohjautunut metriäkään itselleen tyypillisellä tavalla. Ei ole muuten hauska fiilis ohjata kuin ventovierasta koiraa kolmosluokan kisaradalla! Putki-kontakti-erottelukin meni persiilleen, kun kontaktihakuinen, ohjaajan kintuista kaukana viihtyvä Penni sujahti jalkojeni juuresta putkeen, siis väärälle esteelle. Tästä HYL.

Viimeisellä radalla eli hyppärillä ajattelin, että nyt hilaan sen porsaan nollilla maaliin, vaikka henki menisi. Etenemävaatimus oli tiukahko 3,8 m/s, joten en edes haaveillut nollasta, kun ratakin oli vielä paikoin melko mutkainen. Nollilla me maaliin asti selvittiin, ja  kun seurakaverit huusivat radanvarressa kurkku suorana maalisuoran aikana, saatoin päätellä, että ollaan melko liki ihanneaikaa. Niin oltiinkin, onneksi sen paremmalla puolella, siis miinuksella! Penni siis teki kauden ekan SM-nollansa etenemällä 3,84 m/s. Ei sitä nyt turhan täpärälle kannata jättää. Tätä rataa ei sitten tietenkään ole videolla, ainakaan meikäläisellä, kun olin ihan liian lannistunut radalle mennessäni, enkä halunnut yhtään enempää ahdistavaa kuvamateriaalia.

Eka nolla on siis tilillä, mutta fiilis ei ole ihan katossa. Jotenkin harhaisesti kuvittelin, että sama hyvä meininki olisi nyt jatkunut myös näissä kisoissa, ja vauhtiongelma olisi ratkennut. Viime kisojen jälkeen tuntui siltä, että touhussa on taas pitkästä aikaa jotain järkeä, mutta enää ei tunnu kovin järkevältä. Tuntuu lähinnä siltä, että kaikki vaivannäkö on mennyt hukkaan. Pitänee antaa Pennin laiskotella seuraaviin kisoihin asti, ne ovatkin sitten varmaan marraskuussa vasta. Pitsillä on ensi viikonloppuna näyttely, ja kuun viimeinen viikonvaihde vietetään kotosalla.

Ensi vuoden näyttelyitäkin vähän katselin, eipä siellä alkuvuodesta paljon mitään ole. Pitsihän täyttää kaksi tammikuun neljäntenä, ja saa sen jälkeen vastaanottaa viimeisen, valioivan SERTinsä. Hurjaa ajatella, että meidän Pitsi Pienoinen on pian jo niin aikuinen koira, että sillä on mahdollisuus tulla muotovalioksi. Tammikuussahan sen pitäisi aloitella myös agikisauransa, onpas meillä sitten jännää...

Pitsi sisaruksineen erkkarissa BI1-jälkeläisryhmässä. Koirat vasemmalta oikealle: pentueen isukki Maxim eli Semper Ante Kind of Magic, Fiona eli ADB Keelia, Pitsi, Cara eli ADB Karma ja Rambo eli Didaktic's Supersonic.

Teinipissis erkkarissa

Sama teema jatkuu, siis teinipissiksen seikkailut. Tällä kertaa seikkailtiin kääpiöpinsereiden erikoisnäyttelyssä Klaukkalassa, koiria oli kisaan ilmoitettu peräti 120 kappaletta, ja meininki oli melkoinen! Tapahtuma oli oikein hyvin järjestetty ja pyöri iloisesti aikataulun mukaan kahdessa kehässä. Urokset arvosteli Anneli Alfthan ja nartut Marianne Holm.

Nuoria narttuja oli 14 kappaletta, näistä kaksi Pitsin omia siskoja. Ajattelin, että sijoitus neljän joukkoon olisi hieno saavutus, mutta haaveeksi jäi, neiti teini-ikäinen nimittäin päätti saada pöytähepulit. Ongelmia pöytäkäytöksen kanssa ei ole ollut pitkään aikaan, päin vastoin, elokuussa olin jo oikein ylpeä koiran käytöksestä. Liekö sitten lähestyvä juoksu pannut pienen koiran pään sekaisin, en tiedä, mutta harmittaa joka tapauksessa. Erkkarit eivät selvästikään ole meidän juttu, viimeksikään ei muistaakseni mennyt häävisti. Hepuloinnista huolimatta tuomari tykkäsi Pitsin ulkomuodosta, ja antoi sille onneksi ERIn. Hänhän siis jakoi lähes kaikenvärisiä nauhoja lähes kaikenlaisille koirille, joten olin tästä oikein tyytyväinen.

Tyypiltään erinomainen. Oikeat mittasuhteet ja luusto. Erinomainen pään pituus. Kuono-osa saa täyttyä. Hieman pyöreät silmät. Erinomainen tilava runko. Hyvä hännän kiinnitys. Erinomainen leveä reisi. Liikkuu yhdensuuntaisesti ja tehokkaasti. Tarvitsee hieman itseluottamusta pöytäkäyttäytymiseensä. ERI

Varsin hieno arvostelu ulkomuodon osalta! Aivan tyhjin käsin emme silti joutuneet kotiin, koska Pitsi pääsi esiintymään isänsä Maximin (/insert tittelit/ Semper Ante Kind of Magic) jälkeläisryhmään siskojensa Caran ja Fionan sekä velipuolensa Rambon kanssa. Jälkeläisryhmiä esitettiin kolme, ja suureksi iloksemme Maximin ryhmä voitti tiukan kisan! Parhaan jälkeläisryhmän valitsi Anneli Alfthan, palkintona oli jokaiselle ryhmän jäsenelle ruokasäkki.

Todellakin toivon, että Pitsin juoksu alkaa pian, se käyttäytyy kyllä tällä hetkellä hieman oudosti. No, kukapa ei PMS-oireiden kourissa niin tekisi, täytyy ottaa selvää, onko vaivoihin olemassa jotain helpotusta, jonka kuitenkin Kennelliiton antidoping-sääntö sallii. Tai olisihan siihen kohdunpoisto, mutta ihan vielä ainakaan en halua moiseen lähteä.


Penni oli täällä kotolaisena ollut oikein kiltisti, ja tulikin torstaina ilmoitetuksi agikisoihin. Kisat ovat sittenkin jo lokakuussa, siis 12.10. ATT:llä. Kiva päästä kokeilemaan miten se kulkee! Treenasin hallilla sen kanssa perjantaina puomia, keinua ja pujottelua, ja hyvinhän se teki kaiken. Taitava se on, siitä ei ole kyse, nyt kun vaan saataisiin oma ja koiran huippufiilis natsamaan samalle radalle!